Kaupunginvaltuusto käsitteli tänään ensimmäisen kerran talousarviota vuodelle 2010. Keskustelua kuunnellessa ajatukset ajautuivat budjetin lisäksi julkiseen palveluntuotantoon yleisemmin ja siihen valtavaan haasteeseen, jonka edessä palveluntuotannon rakenteet Suomessa tulevina vuosina ovat.
Vaikka taantuman pohja on ainakin väliaikaisesti saavutettu ja globaali talous on kääntynyt hienoiseen nousuun, niin kuntatalouden käännettä ei ole näkyvissä ja myös Helsinki tulee kamppailemaan talouskurimuksessa vielä vuosia.
Kun nyt katsomme lähimenneisyyteen, on pakko ihmetellä miten menneinä hyvinä vuosina (vuodesta 2002 alkaen) Helsingin toimintamenojen kasvu on voinut olla yli 6 % vuosittain. Olisimmeko voineet hyvinä vuosina varautua pahan päivän varalle paremmin? Olisiko rakenteellisia uudistuksia voitu tehdä jo aiemmin?
Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa yhteisöveron tuoton ennustetaan Helsingissä supistuvan kuluvan vuoden budjettiin verrattuna lähes 90m€ ja verotulojen yhteensä lähes 190m€.
Tässä tilanteessa saavutettu neuvottelutulos budjetista on niin hyvä kuin se vain voi olla, lisäten kaupungin menoja varsin maltillisesti ja investoiden samalla tulevaan. Juustohöylään ei ole tarvinnut tarttua.
Erityisen hyvää budjetissa on se, että palvelut turvataan, taantuman keskellä heikoimmassa asemassa olevat otetaan huomioon ja tulevaisuuden investointeihin, etenkin joukkoliikenteen ja peruskorjausten saralla, panostetaan ilman, että leikataan kaupunkilaisten ostovoimaa kunnallisveron korotuksella. Myöskään irtisanomisiin ei onneksi tarvitse turvautua.
Kiitettäviä elementtejä talousarviossa ovat lisäksi pyrkimys ilmastonmuutoksen hillitsemiseen sekä halu hahmottaa kaupungin palveluntuotannon aitoa arvoa käyttäjälle. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on esimerkiksi Helsingin lähteminen mukaan palvelusetelin mahdollisuuksien selvittämiseen SITRAn kanssa ja tämän jälkeen toivottavasti myös laajempaan setelin käyttöönottoon. Tämä edistää osaltaan ajatusta palveluista, joilla on arvo ja ajoittain myös tietyille käyttäjäryhmille jokin hinta.
Ajat ovat vaikeat, mutta varmasti tulevina vuosina budjetin yhteydessä vaadittava suoraselkäisyys, joka tänä vuonna kunnallisveron korotukseen hirttäytyneeltä SDP:ltä puuttui, tulee olemaan vielä tätäkin vuotta tärkeämpää, mutta myös haastavampaa. Työttömyys tulee kasvamaan, Suomen teollisuusvetoisen talouden rakennemuutos on käynnissä ja selvitessämme akuutista taantumasta kohtaamme ennennäkemättömän vahvan huoltosuhteen heikkenemisen.
Tulevina vuosina julkisen sektorin on pakko, niin Helsingissä kuin koko Suomessa, omaa toimintaa tehostamalla ja palveluntuotannon rakenteita uudistamalla, kyetä hillitsemään yhä tehokkaammin menojen kasvua. Ainoana vaihtoehtona tälle olisi palveluiden karsiminen rankalla kädellä, mitä ei voi nähdä hyvänä vaihtoehtona.
Rakenteiden uudistaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kunta ei enää pyri tekemään itse kaikkea sitä, minkä joku muu voi tehdä tehokkaammin ja laadukkaammin. Tämä vaatii monelta päätöksentekijältä asennemuutosta ja tosiasioiden tunnustamista.
Se, että tarkkojen kriteerien kautta toteutetun kilpailutuksen lopputuloksena jonkin palvelun tuottajaksi valikoituu, tiukkojen sanktiosäännösten ollessa voimassa, joku muu kuin kunta itse, ei tarkoita palvelun järjestämisvastuun siirtymistä yksityiselle sektorille. Se ei myöskään tarkoita, että tästä eteenpäin kunta ei pystyisi kontrolloimaan palveluntuotannon tehokkuutta ja laatua tai mittaamaan niitä.
Päinvastoin kilpailun lisääntyminen palveluntuotannossa tarkoittaa ostajan näkökulmasta usein sitä, että laatua ja tehokkuutta voidaan vaatia entistä helpommin ja mitata tarkemmin. Tämä tosin vaatii kuntien osto-osaamisen tason huikeaa parantumista – tavoite, josta olemme keskustelleet paljon myös SITRAn ohjelmassa, josta kirjoitin aiemmin.