Lupasin aikaisemmin kirjoitella mietteitäni Suomen elinvoiman lähteistä ja SITRAn ohjelmasta, jossa näitä luodataan.
Ohjelman kolmeakymmentä henkeä työllistävä työpajaprosessi on jakautunut neljään alaryhmään ja vaikka itse osallistunkin aktiivisesti myös yrittäjyyttä ja innovaatioita käsittävään keskusteluun, olen varsinaisena jäsenenä osallistunut hyvinvointia pohtivaan työryhmään. Tehtävänämme on ollut pohtia tulevaisuuden hyvinvointia ja sen lähteitä osana Suomen elinvoimaa, joten alla joitain mietteitäni tältä saralta.
Ajatuksia Suomen hyvinvoinnista
Suomen hyvinvointi on kasvanut 1990-luvun lamaa lukuun ottamatta lähes koko sotavuosien jälkeisen ajan. Meillä on kansakuntana mennyt hyvin. Sotavuosien jälkeen muotoutuneet yhteiskuntamme rakenteet ja tuolloin luotu pohja hyvinvointiyhteiskunnalle (tai ”hyvinvointiyhteiskunnan malli” kuten kansainvälisissä yhteyksissä usein jokseenkin epämääräisesti todetaan) ovat todella osoittautuneet reseptiksi menestystarinalle.
Vuosia jatkunut hyvinvointi on kuitenkin johtanut siihen, että olemme tottuneet kerran löydetyn reseptin toimivan vuosi toisensa perään. Yhteiskuntamme on ollut turvallinen ja vakaa, yhä useamman taloudellinen hyvinvointi on kasvanut yhä korkeammalle ja vakavia kriisejä on kohdattu harvoin. Sotavuosien jälkeiset rakenteet ja instituutiot ovat muurautuneet yhä tiiviimmin osaksi yhteiskuntamme toimintaa, kun näkyvää tarvetta muutokseen ei ole ollut.
Myös poliittisen päätöksenteon malli on vuosi vuodelta tähdännyt enemmän vakauteen ja suunnitelmallisuuteen. Kliimaksina tälle kehitykselle voidaan nähdä viime vuosina muutamaan pientä ryppyä lukuun ottamatta harmonisesti toteutuneet nelivuotiset hallitusohjelmat ja tätä kautta systemaattisesti toteutettu politiikka.
2000-luvulla on kuitenkin tapahtunut ja tapahtuu muutoksia, jotka vaikuttavat myös Suomeen ennen kokemattomalla voimalla. Radikaaliin teknologiseen kehitykseen yhdistyvä kolmannen maailman taloudellinen kasvu globalisaation ja maailmankaupan ohjaamana on ulottanut vaikutuksensa kaikkialle maailmaan. Näihin globaaleihin megatrendeihin on Suomessa liittymässä, ensimmäisenä länsimaisena taloutena, voimakas väestön ikääntyminen ja huoltosuhteen heikkeneminen.
Maailman pieneneminen on johtanut pääomien, ihmisten, tavaroiden ja tiedon liikkumiseen yhä nopeammin ympäri maailman hakeutuen niille parhaiten soveltuviin ympäristöihin. Uuden talouden lainalaisuuksien alla elinvoimaa synnyttävä menestys ei enää perustu puhtaaseen osaamiseen tai parhaaseen tietoon, vaan yhä enemmän kykyyn hyödyntää olennaisinta tietoa ja rakentaa erilaisia verkostoja eri ihmisten välille.
2000-luvulla myös Suomi on haasteiden edessä kun vanhan ajan rakenteet ja tapamme rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää johdakaan toimiviin lopputuloksiin. Kaikki kannatamme hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta keinot sen rakentamiseksi yhä edelleen ovat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella hukassa, kun vanha tuttu resepti ei tehoa uusiin oireisiin.
Miten voisimme aloittaa reformin, jolla uudistaisimme nurkkakuntaisen edunvalvonnan rakenteita huomatessamme niiden edustavan vain pientä osaa joukosta, jota niiden mielletään edustavan? Miten saamme aikaan uudistuksen tapaan, jolla yhteiskunta tuottaa hyvinvointipalvelut kaikille jäsenilleen vanhan tuotantomallin osoittautuessa kestämättömäksi? Millainen poliittinen prosessi kykenee tulevaisuudessa reagoimaan kyllin nopeasti ja tehokkaasti muuttuvaan maailmaan eikä kangistu vesitettyjen kompromissien masiinaksi eri intressitahojen ristipaineessa?
Kuinka saamme kansakunnan puhaltamaan yhteen hiileen talvisodan hengessä oman navan tuijottamisen sijaan, kun yhteiskunnalliset - ajoittain kipeätkin - uudistukset ovat välttämättömiä?
Tällaisen uudistuksen, kutsuttakoon sitä vaikkapa yhteiskuntasopimukseksi, alulle saaminen ei todellakaan ole helppoa, mutta juuri nyt kohdattavien haasteiden edessä se on tärkeämpää kuin vuosikymmeniin. Yhteiskuntasopimuksen uudistamiseksi kaipaamme ainakin aitoa poliittista johtajuutta, johtajiemme suoraselkäisyyttä ja periksiantamattomuutta sekä kykyä kipeisiin päätöksiin, joita monet vanhoihin linnakkeisiin juurtuvat tulevat nurkkakuntaisesti vastustamaan.
ps.
On paradoksaalista, että alati nopeammin muuttuvassa maailmassa kykenemme panemaan alulle suuria poliittisia muutoksia päinvastoin hidastuneella syklillä: Hallitusohjelma luodaan vain joka neljäs vuosi muiden politiikan vuosien keskittyessä lähinnä edellisen ohjelman systemaattiseen toimeenpanoon tai seuraavan ohjelman etukäteisvalmisteluun ja odottamiseen.
