Viime viikolla sain osallistua alueelliselle maanpuolustuskurssille, jolla keskusteltiin kokonaismaanpuolustuksesta Suomessa kriisitilanteisiin valmistautumisen näkökulmasta.
Suomen kokonaismaanpuolustuksen selkäranka on tänä päivänä yhteistyö yli viranomais- ja sektorirajojen. Yhteiskunta voi valmistautua erilaisiin kriisitilanteisiin, joihin tänä päivänä mahdollisten sotilaallisten konfliktien lisäksi lukeutuvat esimerkiksi ympäristökatastrofit, terrori-iskut ja tietoverkoissa tapahtuvat hyökkäykset, vain saamalla erilaiset organisaatiot ja tahot kaikki kantamaan kortensa kekoon.
Kurssilla käydyt keskustelut vakuuttivat siitä, että yhteistyöhön on erityistilanteissa valmius ja tahtoa. Monia suunnitelmia ja yhteistyömalleja on luotu, paitsi julkisen sektorin organisaatioiden, myös yksityisen sektorin yritysten ja kolmannen sektorin järjestöjen välille. Esimerkiksi huoltovarmuuskeskuksen toiminta tiiviissä yhteistyössä yksityisen sektorin kanssa PPP-mallien kautta vakuutti siitä, että yhteistyö voi todella olla hedelmällistä ja johtaa tehokkaaseen toimintaan.
Keskellä viikkoa aloin kuitenkin ajatella sitä, miksi yhteistyö yli organisaatiorajojen rajoittui vain kriisitilanteisiin valmistautumiseen? Emmekö voisi pohtia normaaliolojenkin aikana hyviä yhteistyömalleja avoimin mielin vaikuttavuuden ja taloudellisen tehokkuuden löytämiseksi?
Valitettavasti tähän saakka yhteistyö normaalioloissa, niin julkisen sektorin linjaorganisaatioiden välillä kuin yli sektorirajojenkin, on ollut vaikeampaa. Puhuttaessa huoltovarmuudesta tai kriiseistä, jotka tuntuvat tarpeeksi kaukaisilta, voimme irrottautua tämän päivän raja-aidoista ja katsoa asioita oman näkökulmamme ulkopuolelta. Kuitenkin keskustelun tullessa lähemmäs tätä päivää ja omaa toimintakenttäämme raja-aidat yhtäkkiä kohoavat ja näkökulmamme kapenee.
Suomen väestön ikääntyessä ja huoltosuhteen heikentyessä julkisen sektorin palveluntuotantomme on ennennäkemättömien haasteiden edessä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että olemme vasta toipumassa syvästä lamasta emmekä ole vielä kyenneet edes aloittamaan laman jälkeen väistämätöntä julkisen talouden tasapainottamista.
Uskonkin, että miettimällä esimerkiksi matalasta tuottavuudesta kärsivää julkista palveluntuotantoa tai julkisten investointihankkeiden toteutusta yli organisaatio- ja sektorirajojen avoimin mielin, voisimme päästä parempiin lopputuloksiin pienemmillä resursseilla. Jos kerran kriisitilanteisiin varautumisessa avointa yhteistyötä pidetään ehdottomana edellytyksenä hyville lopputuloksille, miten miksi rakentava yhteistyö normaalioloissa on useammin poikkeus kuin sääntö?