Valtiovarainministeriö julkaisi ministeri Kataisen johdolla esityksen valtion budjetiksi 2011 tämän viikon keskiviikkona. Esitys käänsi kelkkaa voimakkaasta elvytyspolitiikasta edes hieman kohti säkin suuta kaventavaa finanssipolitiikkaa. Mistään vyön kiristämisestä tai olennaisesta suunnan muutoksesta ei tosin voida vielä puhua, valtion menot kun kasvavat ensi vuonna Suomen yli 5% ja nettovelka lisääntyy 8,7mrd euroa. Lisävelkaa siis otetaan yli 1500 euroa jokaista suomalaista kohden.

Vieläkin olennaisempaa on se, millaiset tulo- ja menolinjaukset tulevan vaalikauden alussa luodaan. Perspektiivin hahmottamiseksi alla esitettynä Suomen finanssipolitiikan kehitys ja ennuste olennaisimmilta osin. Historiankuvassa olennaista on se, että 2000-luvun hyvinäkään vuosina Suomen budjetin ylijäämät eivät olleet merkittäviä vaan pääsimme osapuilleen nollaan, eli tulot vastasivat kunkin vuoden menoja. Sittemmin finanssikriisiä seuranneen laman koittaessa ei sen suurempia puskureita ollut kertynyt ja laman lasku rahoitettiin uudella lainarahalla.

Olennaisinta tulevaisuudessa on todellakin se, miten päästään edes nollatasolle (elvyttäminen ja ekspansiivinen finanssipolitiikka on tunnetusti helpompaa kuin karsiminen ja kiristävä finanssipolitiikka) saatikka sitten selvitään tulevista haasteista.

On tietenkin muistettava, että Suomen velkaantumisaste muihin euromaihin verrattuna on vielä nykytasollaankin hyvin alhainen. Asiat olisivatkin Suomen näkökulmasta “ihan hyvin”, ellei ikääntyminen ja huoltosuhteen heikkeneminen iskisi kaikkein kovimmin juuri Suomeen.

Eläkkeellä olevien suomalaisten osuuden kasvaminen on valtava haaste Suomelle, ja 1970-luvulta eteenpäin syntyneiden kaltaistemme nuorten aikuisten näkökulmasta jokainen velkaelvytyksen euro eilen on haaste huomenna. Vaikkemme lyhentäisikään kertynyttä velkaa vielä lähivuosina, emme tietenkään voi perustaa tulevien 30 vuoden suurta suunnitelmaamme jatkuvalle lisävelan ottamiselle eläkeläisten määrän ja terveydenhuolto- ja hoivapalveluiden tarpeen kasvaessa. Kreikka toivottavasti osoitti myös vasemmistopoliitikoille tämän vaihtoehdon mahdottomuuden.

Mitä Suomen sitten pitäisi tehdä kun velkaantuminen on ollut voimakasta ja heikkenevän huoltosuhteen haaste odotaa kulman takana?

Ensimmäisenä kaikkien tulisi myöntää, että tilanne on todella haastava ja meidän pitää ryhtyä (myös ikäviin) hommiin Suomen tulevaisuuden eteen. Emme saa pelätä vaikeitakaan päätöksiä silloin kun ne tapahtuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin mahdollistamiseksi. Vaikeat päätökset tarkoittavat käytännössä sitä, että jostain on myös perustellusti kyettävä luopumaan eivätkä kaikki voi pitää kiinni saavutetuista eduistaan maailman tappiin saakka.

Toisena kaikkien tulevaisuuden poliittisten päätöksentekijöiden tulisi omaksua ainakin auttava osaaminen julkisen talouden hahmottamisen ja sitä koskevien lainalaisuuksien saralla. Näin ei nykyään todellakaan ole. 95% poliittisesta päätöksenteosta kun kuitenkin on yhteisten resurssien keräämiseen ja/tai niiden käyttöön liittyvää päätöksentekoa, halusivatpa kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut tätä tai eivät.

Kolmaneksi on ymmärrettävä, että tilanne ei ole vielä lohduton, vaan vaikeiden ratkaisujen lisäksi edessä on useita mahdollisuuksia.

Viime aikaisista puheenvuoroista parhaiten suurisuuntaista vastausta yllä esitettyyn kysymykseen lähti etsimään Aalto yliopiston tutkija Paul Lillrank vastatessaan Suomen kuvalehden artikkelissa Erkki Tuomiojan väitteeseen, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunnan toiminta on resurssikysymys. Tuomiojan tavoin myös useimpien helsinkiläisten vasemmistopoliitikkojen mielestä vain ja ainoastaan lisäresurssit (eli veroraha) tekevät hyvinvointiyhteiskunnan palvelut toimiviksi ja pelastavat tätä kautta hyvinvointiyhteiskunnan.

Lillrank havaitsee, että resurssipuhe on helppoa retoriikkaa, joka jättää piikin auki antamatta oikeita vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Kansantalouksien kehityskulun alussa esiteollinen nälkäloukku puretaan resurssilisäyksellä, joiden puute johtaisi niukkuuteen, Lillrank toteaa. Hän jatkaa huomaamalla, että kehityskulun edetessä lisäresursseilla ei voida enää saavuttaa lisäarvoa vaan meidän on siirryttävä tuottavuusvetoiseen kasvuun. Tuotetaan samaa kuin ennenkin, mutta vähemmillä resursseilla ja kohdistetaan jäljelle jäävät panokset jonnekin, missä ne tuottavat paremmin.

Lillrankin ehdotus on, että ainaisen resurssien haikailun sijaan meidän pitäisi avata julkisen palveluntuotannon todellinen tekeminen eli palveluiden sisältö, työskentelytavat, palveluntuotannon rakenteet, tuotantomallit ja ylipäätään kaikki itse työhön liittyvä (Lillrankin käyttämä termi “tuotantofuntio”) arvostelulle, kokeilulle ja kehitykselle.

Tämä ajatus voisi olla mielestäni juuri se kultajyvä, joka voisi muodostaa siemenen 2000-luvun hyvinvointiyhteiskunnalle, jos kykenisimme muuttamaan nykyistä toimintakulttuuriamme ja toimintamallejamme. En tosin ole varma onko tämä nykyiseen kunnalliseen itsehallintoon perustuen mahdollista ennen kuin keksimme miten julkisissa viroissa työskenteleviä kouriintuntuvasti kannustettaan avarakatseisuuteen, uusien toimintamallien käyttöönottoon ja jatkuvaan muutokseen normaalina asiantilana.

Olen siis luottavainen, mutta ennen muutoksen alkua olen myös huolissani siitä, miten nykynuoret ja nuoret aikuiset selviävät tulevina vuosina niistä haasteista, jotka saamme perintönä vanhemmiltamme.

Tags: budjetti, eläköityminen, huoltosuhde, julkinen talous, kestävyysvaje, velkaantuminen