Suomi joutuu tällä vuosikymmenellä etsimään vastauksia kolmeen aikamme suureen haasteeseen. Meidän on pysäytettävä julkisen sektorin velkaantuminen, parannettava yritystemme kilpailukykyä ja löydettävä uusia menestystarinoita sekä vastattava väestön ikääntymisen alati voimistuvaan haasteeseen. Viimeksi mainittu on haasteista suurin, vaikka sen vaikutukset tuntuvat vähän kerrallaan.

Väestön ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen ongelmaan on vain yksi kestävä ratkaisu: Suomi tarvitsee lisää työtä. Työn määrän voidaan nähdä määräytyvän markkinoilla, jossa määrään vaikuttavat sekä työn kysyntä että tarjonta. Pidemmällä aikajänteellä työn kysyntä tosin mukautuu usein tarjonnan mukaan.

Työn kysynnän näkökulmasta elinkeinorakenteemme on vahvassa murroksessa, jossa palvelutyön osuus kasvaa ja teollisen työn osuus laskee. Meidän tuleekin etsiä uusia korkeaan osaamiseen ja tuottavuuteen pohjautuvia liiketoimintamahdollisuuksia, jotka luovat työpaikkoja. Lähestyessämme työn kysyntää poliittisen päätöksenteon näkökulmasta törmäämme tuttuihin yritysten kilpailutekijöihin: Miten juostavat työmarkkinamme ovat ja toisaalta miten suuren kustannus- ja verotaakan asetamme yrityksille.

Tarvitsemme siis väestön ikääntyessä panostuksia innovaatioihin ja osaamiseen sekä kilpailukykyä parantavaan työ- ja elinkeinopolitiikkaan.

Työn tarjonnan näkökulmasta haaste on vaikeampi. Olemme keskustelleet paljon työurien pidentämisestä alku- ja loppupäästä (eläkkeelle myöhemmin ja opiskelijat työelämään aiemmin). Lisäksi on puhuttu paljon työhyvinvointiin panostamisesta ja syrjäytymisen ehkäisystä – valitettavasti tavoitteet on helpompi sanoa kuin saavuttaa.

Kaikki panostukset työurien pidentämiseksi alku- ja loppupäästä ovat tarpeen ja kannatettavia, kuten myös syrjäytymisen ehkäisy. Tehdyt ratkaisut eivät kuitenkaan yksin riitä. Tarvitsemme työn määrän lisääntymistä kaikissa väestöryhmissä. Onkin tärkeää huomata, että työkyvyn lisäksi ihmiseltä vaaditaan työhalua. Työhalun kasvattamisesta on puhuttu melko vähän.

Työelämän ulkopuolella olevan väestönosan työhalua pohtiessa huomio kiinnittyy väistämättä sosiaaliturvajärjestelmäämme. Miten hyvin järjestelmämme kannustaa työllistymiseen, vaikka vain satunnaisesti?

Vastaus on ikävä: Varsin huonosti. On hälyttävää, että satunnaisia tai osa-aikaisia ansiotuloja saavan perusturvan varassa elävän marginaaliveroaste on noin 90%. Eli siis satunnaisia hanttihommia tekevän työllä ansaitsema euro on kukkarossa noin 10 senttiä.

Nykyinen sosiaaliturvaverkko on syntynyt vuosikymmenten saatossa tilkkutäkkiperiaattella: Kun yksi kohta on (poliitikkojen mielestä) rispaantunut, on päälle ommeltu uusi paikka. Kokonaisuuden hahmottaminen ja kannustavuus ovat kärsineet, järjestelmän vaikeaselkoisuus kasvanut ja ennustettavuus heikentynyt.

Nyt olisi aika, kohdatessamme ikääntyvän väestön ja heikkenevän huoltosuhteen, pohtia uutta paradigmaa sosiaaliturvajärjestelmälle. Järjestelmä tulisi uudistaa perustaltaan yksinkertaiseksi, läpinäkyväksi ja kaikissa tilanteissa työntekoon kannustavaksi. Jonkinlainen työntekoon kannustava perustulomalli tulee näistä lähtökohdista väistämättä pohdittavaksi.

Myös poliittista tilausta aiheelle on, joskin moni tarkoittaa perustulolla eri asioita. Laitavasemmisto on jo pitkään kannattanut (tosin taoudellisesti epärealistista ja työnteon kannustimiltaan heikkoa) perustuloa. Vihreät ovat niin ikään perustulon kannalla ja määrittelevät ilmeisesti parasta aikaa malliaan uudelleen. Myös Keskusta otti eilen merkittävän askeleen asiassa, kun heidän sosiaali- ja terveysvaliokuntaryhmänsä peräänkuulutti hallituksen kehyspäätökseen jättämässään vastalauseessa perustuloa. Jopa demareiden piiristä kuului positiivista joulun alla, kun Jutta Urpilaisen talouspoliittinen erityisavustaja Ville Kopra esitti blogissaan harkittavaksi jonkinlaista perustulomallia.

Eikö olisi siis syytä päästä asiassa jo vähintään selvityksen asteelle?

Perusteesejäni oli, että yhä useammissa työtehtävissä mekaaniset työn mittarit (aika, paikka) vähenevät, joustavuus suuntaan ja toiseen lisääntyy, työn arvo syntyy avoimesta vuorovaikutuksesta ja ideoiden jakamisesta, työntekoon tulee kannustaa kaikissa tilanteissa, syrjäytymistä tulee ehkäistä ja korkeaan osaamiseen panostaa.

Tänä vuonna olen useampaankin otteeseen miettinyt työehtosopimusjärjestelmäämme ja työmarkkinaosapuolien kykyä muuttua maailman mukana. Se ei ole ollut viime vuosina hääppöinen.

On toki hienoa, että työmarkkinaosapuolet kykenivät vihdoin tänä keväänä solmimaan työurien pidentämiseen tähtäävästä sopimuksesta. Sopimusta kuitenkin neuvoteltiin vuosikausia aina Matti Vanhasen Rukan lumista alkaen. On aivan turhaa kuvitella, että eläkejärjestelmään nyt sovitut muutokset riittävät suomalaisten ikääntyessä.

Työmarkkinajärjestöt paitsi edustavat varsin rajallisia osajoukkoja työmarkkinoilla, eli vakituisessa työsuhteessa olevia sekä lähinnä suurimpia työnantajia, ne tuntuvat ennen muuta säilyttävän vanhaa sen sijaan, että luotaisiin uutta. Kun katsoo nuorten ja opiskelijoiden toimintaa työmarkkinoilla voi olla varma siitä, että maailma tulee muuttumaan myös sen osalta, miten ja millä tasolla työelämän pelisäännöistä oikein tulevaisuudessa sovitaan.

Nuoret ikäpolvet nimittäin arvostavat vapautta ja mahdollisuutta sopia asioista siten, kuten kulloinkin itselle hyvältä näyttää. Toisaalta tätä seuraa ymmärrys siitä, että joskus on pakko joustaa myös toiseen suuntaan. Ajatus siitä, että luottamuksellinen ja yksilöllinen suhde työnantajan ja työntekijän välillä perustuisi ennen muuta yleissitoviin työehtosopimuksiin (vaikka niitäkin usein tarvitaan) on mennyttä maailmaa. Työnantajan ja työntekijöiden tilanne on usein yksilöllinen, joten sen pusertaminen valmiiseen tiukkaan muottiin ei palvele tarkoitustaan.

Hyvä esimerkki kehityksestä on lahjakkaimpien nuorten lääkärien ja sairaanhoitajien hakeutuminen yksityiselle sektorille työuran alussa kunnallisten palvelussuhteiden sijaan. Töitä tehdään yksityisellä yleensä enemmän, eikä vertailujen mukaan palkkataso useinkaan enää ylitä kunnallista verrokkiaan. Kuitenkin joustavuus, yksilölliset tavat räätälöidä työsuhdetta sekä sopia asioista hyvinkin erikoisin järjestelyin houkuttaa verrattuna julkisiin työnantajiin.

Yksi asia on kuitenkin varmaa, vaikka maailma muuttuu ja aikanaan myös työmarkkinaosapuolet sen mukana. Työtä tarvitaan myös tulevaisuudessa ja vain työnteolla Suomi selviää kohtaamistaan taloudellisista haasteista. Annetaan siis työlle, olipa kyseessä palkkatyö tai yrittäjyys, arvo, joka sille kuuluu.

Hyvää työn juhlaa kaikille!

Kuulostaako hyvältä ja kannatettavalta kaupunkikulttuurilta? Ainakin Lontoossa, Dublinissa, Sydnessä Milanossa ja kahdeksassa muussa maailman kaupungissa ajatellaan näin. World Desing Capial Helsingissä asiat näyttävät olevan toisin.

Taste of Helsinki –tapahtuman organisaattori Barry MacNamara otti minuun yhteyttä kertoen, että Helsingin tapa hinnoitella puistojensa käyttö on estämässä tapahtuman toteuttamisen. Tapahtuma olisi tarkoitus järjestää Kansalaistorin puistossa Musiikkitalon takana, mutta kaupunki vaatii tapahtumapaikan käytöstä vuokraa 60.000 euroa (arviolta 7,5€ per kävijä).

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että muissa Taste of-tapahtumissa hinnoittelu on ollut seuraava:

- Dublin: Ensimmäisenä vuonna 2006 ilmainen, vuonna 2007 8 000€, vuonna 2008 16 000€ ja tämän jälkeen 24 000€. Vuonna 2011 tapahtumalla oli 26,000 vierailijaa, eli 0,90€ per kävijä.
- Edinburg: Ilmainen tila vuodesta 2007 (25 000 kävijää).
- Sydney: 5 000 – 7 500€ vuodesta 2008 alkaen (2012 kävijöitä 18 000, eli 0,4€ per kävijä).
- Durban: Lanseerausvuonna 2013 ilmainen tila tiettyä määrää pääsylippuja vastaan.
- Amsterdam: 5 000€ vuodesta 2009 (2011 kävijöitä 15 000, eli 0,35€ per kävijä).
- Lontoo: 80 000€ (2011 kävijöitä 50 000, eli 1,6€ per kävijä).

On sanomaakin selvää, että 60 000€ vuokralla, joka on siis arviolta yli 7€ per kävijä, ei tapahtuma toteudu.

Samanaikaisesti kun kulttuuria tuetaan miljoonilla euroilla suoraan veronmaksajien pussista (esim. Helsingin juhlaviikot), asetetaan ihmisistä ja yrityksistä käsin lähteneelle kaupunkikulttuuritapahtumalle kestämättömän suuret kustannukset julkisen tilan käytöstä. Vieläpä ensimmäisenä vuonna, kun tapahtumaa haluttaisiin Stadissa pilotoida. Tässä tapauksessa ruokakulttuuritapahtuma käytännössä estetäisiin.

Markkinaehtoinen vuokrataso voi olla perusteltu aidosti markkinavetoisissa tapahtumissa. Kulttuuri on kuitenkin Helsingin kokoisessa kaupungissa aina tuettua. Ja niin sen pitää ollakin. Taste of Helsingin kaltaiset tapahtumaehdotukset tulisikin arvioida niiden laaja-alaisten vaikutusten kautta. Väitän, että toteutuessaan tämäkin tapahtuma toisi Helsingille ja helsinkiläisille paljon.

Tiettyjä kulttuuriksi katsottavia tapahtumia olisi syytä tukea vuokratasossa, ainakin kun niitä ensimmäistä kertaa halutaan kokeilla Helsingissä. Julkisen tilan vuokratasojen tarkastamiseen alaspäin olisi kenties yleisemminkin aihetta (kertymä on koko kaupungin budjetissa kuitenkin varsin pieni erä). Aivan erityisesti ainakin näin WCD-vuonna. Saataisiin ihmisiä ideoimaan toden teolla tapahtumia Helsinkiin. Kansalaistorin nimen soisi olevan enne.

Ei julkisen tilan tarkoitus ole olla vain julkisen sektorin tilaa. Se on meidän kaikkien yhteistä tilaa, ja tämän tulisi tilojen hallinnoinnissa näkyä. Ravintolapäivä on loistava juttu kaupunkikulttuurille. Ja niin on Taste of Helsinkikin. Jos se toteutuu.

Tulen tekemään parhaani sen eteen, että tapahtuma toteutuu. Vaikka sitten antamalla se pahuksen puisto ensimmäisen kerran ilmaiseksi Taste of Helsingin käyttöön. Vetoankin kaupungin johtajistoon sekä yleisten töiden lautakuntaan asian arvioimiseksi uudelleen.

Finally, I want to thank Barry and encourage all others who are planning events to Helsinki. We really appreciate these kinds of events and we hope that they will continue to arise. I will try to do my best to support them.

Jo tänään kuitenkin kommentoimme edustajakollega Mikael Jungnerin kanssa hallituksen panostuksia kasvun aikaansaamiseksi. Ohjelma on todella uskottava panostus talouden ja työpaikkojen määrän kasvuun.

Tiedotteemme alla.

Jungner ja Männistö: Hallitus panostaa kasvuun

Startup-kansanedustajien esiin nostama enkelisijoittajien verokannustin aktivoimaan pääomamarkkinoita.

Hallitus on päättänyt ottaa käyttöön kasvuyrittäjyyttä tukevan verovähennyksen enkelisijoittajille, korottaa yrityksiin tehtyjen sijoitusten hankintameno-olettamaa ja toteuttaa yritysten t&k-toimintaa vauhdittavan t&k-menojen verokannustimen. Lisäksi hallitus korottaa yritysten mahdollisuuksia kirjata poistoja, mikä vauhdittaa yritysten halua investoida Suomeen.

Eduskunnan Start Up-verkoston perustajajäsenet kokoomuksen kansanedustaja Lasse Männistö ja SDP:n puoluesihteeri, kansanedustaja Mikael Jungner kehuvat kehysriihessä sovittuja päätöksiä.

”Eduskunnan Startup-verkoston tavoite riskirahoitusmarkkinoiden kasvun tukemisesta johtaa nyt konkreettisiin päätöksiin. Hallituksen päätös kannustaa yksityishenkilöitä sijoittamaan suomalaisiin pk-yrityksiin ja antaa piristysruiskeen yritysten ja työpaikkojen määrän kasvulle”, toteaa Junger.

”Suomessa virinnyt positiivinen kasvuyrittäjyyden kulttuuri saa nyt vastinparikseen panostuksia kasvun rahoitukseen. Nimenomaan yksityisen pääomamarkkinan ohuus on rajoittanut kasvuhaluiten yritysten kasvun edellytyksiä. Maailmalla enkelisijoittajien verokannustimet ovat tuottaneet hyviä tuloksia, joten uskon tähän myös Suomessa”, kehuu Männistö hallituksen päätöstä.

Keskustelu kasvuyrittäjyyden edistämisestä pk-yrityksiin tehtävien sijoitusten verokannustinmallin kautta sai alkunsa Lasse Männistön, Mikael Jungnerin ja Risto Siilasmaan esityksestä (HS 25.9.).

Myös muut hallituksen kasvua tukevat päätökset saavat kaksikolta kiitosta. T&K-verokannustin kannustaa suomalaisyrityksiä panostamaan tutkimus- ja kehitystoimintaan ja toisaalta houkuttelee T&K-intensiivisiä yrityksiä investoimaan Suomeen. Poistomahdollisuuksien lisääminen taas tutkitusti kannustaa yrityksiä investoimaan.

”Kasvua, rohkeutta, toivoa ja työtä” kiteyttää kaksikko kiteyttää sen, mitä päätökset merkitsevät Suomelle.

Päätökset tehtiin tänään hallituksen kehysriihessä.

Puheeni tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta tässä alla.

Arvoisa herra puhemies,

Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista on jakanut mielipiteitä ja saanut huomattavan määrän mediahuomiota. Lehtijuttuja on nähty runsaasti ja hiljattain asiasta julkaistiin myös mielipidetutkimus, jonka mukaan kansalaisista 48 prosenttia kannattaa aloitetta, 11 prosenttia pitää asiaa samantekevänä ja 38 prosenttia vastustaa sitä.

Aloite on nähtävä osana tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pitkän aikavälin kehityskaarta.

Suomi ja suomalaiset arvot ovat aikojen saatossa muuttuneet, mikä on näkynyt myös avioliitto-instituution muutoksina. Vuoteen 1864 asti naimattomat naiset olivat holhouksen alaisia ja vasta vuonna 1929 voimaan tulleen avioliittolain uudistuksen myötä he saivat oikeuden määrätä omasta omaisuudestaan. Siihen asti aviomies oli myös vaimonsa edusmies. Tämän jälkeenkin on avioliittolakia muutettu 32 kertaa ja mm. avioliitossa tapahtuva raiskaus on kriminalisoitu – tosin vasta vuonna 1994. Uskon, että kukaan tästä salista ei haluaisi palata näiltä osin menneeseen. Ja koska näin on, voimme varmaan olla yhtä mieltä siitä, ettei avioliitto ole muuttumaton tai ikiaikaisesti samanlainen, vaan kunkin ajan ja yhteiskunnan arvoja kuvaava instituutio.

Siitä, miten asiat ovat olleet, ei voi päätellä miten niiden pitäisi tulevaisuudessa olla.

Arvojen muutos näkyy myös samaa sukupuolta olevien parien aseman muuttumisena. Homoseksuaaliset teot olivat kriminalisoituja vuoteen 1971 asti, tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin 1981, ja vuoteen 1999 asti kehoittaminen homoseksuaaliseen tekoon oli kriminalisoitu. Homot yritettiin pitkään ikään kuin kieltää lainsäädännön avulla. Perustuen viime kuukausina saamaani kansalaispalautteeseen joudun toteamaan, että pieni osa suomalaisista haluaa toimia näin edelleen. Kun tällaisista yrityksistä lainsäädännössä luovuttiin, tuli tarpeelliseksi huomioida homoseksuaalit myös muuten lainsäädännössä.

Laki rekisteröidystä parisuhteesta astui voimaan 2002 ja sen jälkeen on tehty joukko pieniä parannuksia, merkittävimpänä perheen sisäisen adoption salliminen. Nämä uudistukset ovat lisänneet yhdenvertaisuutta samaa ja eri sukupuolta olevien parien välillä. Esitys tasa-arvoisesta avioliittolaista on nähtävä jatkumona tälle yhdenvertaisuuskehitykselle.

Kehitys ei ole vain Suomelle ominaista ja moni maa onkin yhdenvertaisuudessa meitä edellä, kuten edustaja stubb edellä totesi.

Arvoisa herra puhemies,

Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista perustuu oikeusministeriön sekä sosiaali- ja terveysministeriön tekemiin selvityksiin, ja on oikeudellisesti kestävä pohja lain säätämiselle. Aloitteessa esitetään, että jatkossa sallittaisiin avioliittojen solmiminen myös samaa sukupuolta oleville pareille ja parisuhteiden rekisteröimisestä luovuttaisiin. Näin kaikilla pariskunnilla olisi yksi yhteinen parisuhdeinstituutio.

Olen saanut paljon postia aloitteeseen liittyen. Vastustavista palautteista maltilliseen laitaan lukeutuvat kannanotot, joiden mukaan samaa sukupuolta olevien parien oikeudet on turvattu riittävän hyvin nykyisellään. Osassa myös pelättiin, että yhdenvertaisuus ollaan viemässä ”liian pitkälle”. Olen vahvasti eri mieltä. Nykyinen laki rekisteröidystä parisuhteesta on avioliiton heikennetty versio, joka juridisesti antaa samat velvollisuudet, mutta vähäisemmät oikeudet.

Ensinnäkin yhteisen nimen ottamista koskevia avioliitossa sovellettavia normeja ei sovelleta rekisteröityihin parisuhteisiin. Minä en todellakaan ymmärrä, miksi samaa sukupuolta olevilla pareilla olisi jotenkin vähäisempi tarve viestiä nimellään liittonsa lujuutta.

Toisena oikeudellisena erona avioliiton ja rekisteröidyn parisuhteen välillä on mahdollisuus hakea perheen ulkoista adoptiota. Tämä ei kuitenkaan ole yhdenvertaisuuskysymys, vaan merkityksellisin asia on lapsen etu. Tästä uskon kaikkien olevan samaa mieltä – lapsen etu on kaikkein tärkein. Mielipide-eroja syntynee kuitenkin siitä, mikä on lapsen etu tässä kysymyksessä.

Jos ja kun lapsen etua pidetään tärkeänä, on tunnustettava, että meidän on haettava tutkittua tietoa mutu-olettamien sijaan. Lapsen etu ei saa olla poliittinen pelinappula. Pohjaankin oman näkemykseni tutkimuksiin ja lastenpsykiatrien näkemyksiin.

Aloitteessa on viitattu sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuun 2003:10, joka puoltaa selvästi samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta lapsen edun näkökulmasta. Julkaisusta käy ilmi, että lapsen kehitykselle ei ole haittaa siitä, että vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

Tuoreempaakin tietoa toki löytyy. THL:n tutkija, lastenpsykiatri ja tutkimusprofessori Tytti Solantaus oli syksyllä täällä eduskunnassa kertomassa tuoreimmasta tutkimusaineistosta koskien lasten kehitystä. Tutkimusaineisto ei miltään osin tukenut väitteitä siitä, että samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe olisi lasten näkökulmasta huonompi tai että lapset kasvaisivat jotenkin kieroon näissä perheissä. Lisäksi kun täällä eduskunnassa käsiteltiin adoptiolakiuudistusta, esittivät mm. Helsingin kaupunki ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos lausunnoissaan, että lapsen edun näkökulmasta adoptio tulisi sallia myös samaa sukupuolta oleville pareille.

Sitten vielä muutama sana uskonnollisiin näkökohtiin liittyen: Ymmärrän, että tämä lakialoite voi uskonnollisesta näkökulmasta tuntua väärältä tai jopa loukkaavalta. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei tällä aloitteella muuteta mitenkään kirkon, eikä kirkollisen vihkimisen asemaa. Aloite ei koske uskontoa. Sanan ”avioliitto” merkitystä aloite muuttaa vain maallisen lain osalta. Itse vierastan ajatusta, että eduskunnan säätämien lakien nimet tai termit määriteltäisiin uskonnollisesta, eikä valtiollisesta näkökulmasta. Enkä minä näe valtiollisesta näkökulmasta relevanttia eroa eri- ja samaa sukupuolta olevien parien välillä, ja siksi molempien pitäisi olla yhdenvertaisia lain edessä.

Aloite tasa-arvoisesta avioliittolaista koskettaa pientä vähemmistöä, mutta se on symbolisesti tärkeä arvokannanotto eduskunnalta. Ajoista, jolloin homoja ja lesboja vastustettiin kriminalisoinnein, on tultu pitkälle, mutta yhäkin on enemmistö asettanut enemmistöpäätöksenteolla tämän vähemmistön itseään huonompaan asemaan lain edessä.

Eduskunnan on otettava tasa-arvoiseen avioliittolakiin selkeä kanta. Eduskunta päättää asioista äänestämällä, mutta joskus myös äänestämättä jättämällä. Jos tämä aloite haudataan nimettömänä valiokuntaan, on se selvä kannanotto. Se kertoo, että asiaa ei ole uskallettu tuoda äänestykseen, ja nimettömänä tehtävä päätös käsittelemättä jättämisestä palvelee paremmin kansanedustajien enemmistön toiveita.

Vain äänestys vaatii kansanedustajaa ottamaan kantaa demokraattisesti valittuna kansanedustajana, ja vain äänestyksen kautta saa kansa tietää, edustajiensa kannan.

Kansa ei aina tiedä, mutta kansalla on oltava oikeus tietää!

Lopuksi haluan kiittää kaikkia aloitteelle allekirjoituksellaan jo tukensa antaneita edustajia sekä valtioneuvoston jäseniä. Kiitos myös aloitteen valmistelussa mukana olleille kollegoille Susannalle, Orakselle, Silvialle ja Astridille. Maailman muuttaminen tasa-arvoisemmaksi vaatii rohkeutta.

Kova väite? Tulkitkaa itse.

“Kela-korvausten maksaminen monikansallisten yritysten voittoihin ei ole kestävää terveyspolitiikkaa”

Otsikko kuvaa hyvin perusnäkökulmaa, joka kulkee koko tekstin lävitse. Ministeri vastustaa kivenkovaan otsikossa esitettyä kauhukuvaa, jota kukaan ei ole koskaan esittänytkään puoltavansa. Kyseessä on klassinen argumentaatiovirhe.

Argumentaatiovirheen ohessa tämä väite, joka toistuu eri muodoissa ministerin kirjoituksessa, sisältää myös asiavirheen: Kela-korvauksia eli Kelan maksamia sairasvakuutuskorvauksia ei makseta yrityksille, vaan potilaille, jotka palveluita käyttävät. Näitä palveluita asiakkaat voivat hankkia n. 300 sosiaali- ja terveydenhuollon yritykseltä. Näistä ulkomaalaisten pääomasijoittajien omistuksessa on 3 kappaletta.

Entä menevätkö sairausvakuutuskorvaukset sitten yritysten hintoihin? Eivät ainakaan valtaosin. Korvaus nostaa palveluiden kysyntää, eli ohjaa potilaita julkiselta sektorilta yksityiselle, ja siten lisäävät yritysten liikevaihtoa. Kuitenkin markkina on kilpailtu, joten yritykset eivät voi ulosmitata koko kuluttajan ylijäämää, ja näin ollen kuluttajan ostovoiman lisäyksestä korkeintaan osa päätyy hintoihin ja yritysten liikevaihdon kautta mahdollisesti voittoon.

“Tällä hetkellä yksityinen avoterveydenhuolto on jossain määrin maksukykyisille ohituskaista verorahoitteiseen erikoissairaanhoitoon. Kahden kerroksen palvelujärjestelmä on johtanut myös tilanteeseen, jossa julkisten terveyskeskusten kehittämiselle ei ole kaikkien tahojen varauksetonta tukea.”

Minun on vaikea käsittää, mihin ministeri tällä väitteellään pyrkii. Nykyisin jokaisella suomalaisella on oikeus verorahoitteiseen perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Tarkoittaako ministeri siis, että yksityiseltä puolella yleislääkärillä käyneellä ja erikoissairaanhoitoon lähetteen saaneella potilaalla ei pitäisi olla oikeutta enää verorahoitteiseen erikoissairaanhoitoon?

On myös outoa, että ministeri katsoo voivansa kertoa itsensä kansa eritavoin ajattelevien “tahojen” ajattelun syyt. Ainakin itse olen hyvin sitoutunut julkisten terveyspalveluiden kehittämiselle.

“Kela-korvaukset ovat yksittäisinä kertakorvauksina yksityisessä perusterveydenhuollossa niin pieniä, että ne, jotka yksityisiä käyttävät, käyttäsivät niitä jatkossakin. Säästetty raha investoistuna julkiseen perusterveydenhuoltoon puolestaan poistasi nykyistä eriarvoisuutta terveydenhuollon palveluiden saatavuudessa sosiaoekonomisten erojen perusteella.”

Ministerin käsitys vaikuttaisi olevan, että sairausvakuutuskorvauksilla ei ole mitään vaikutusta valintaan mennä yksityiselle puolelle julkisen perusterveydenhuollon sijaan. Taloustiede ajattelee toisin. Jos uskomme taloustiedettä ja ministeri sattuu erehtymään, niin sairausvakuutuksien poiston seurauksena tietty osa kysynnästä siirtyisi julkiselle puolelle. Tämä johtaisi helposti kokonaiskustannusten nousuun, sillä Kelan sairasvakuutuskorvaukset ovat vuosittain vain 250 miljoonaa euroa, eli alle 2 % julkisen terveydenhuollon menoistamme.

“Sosiaali- ja terveydenhuolto avattiin aikoinaan yksityiselle sektorille tarkoituksena tukea pk-yrittäjyyttä. Kehitys on kuitenkin parinkymmenen vuoden aikana johtanut monikansallisten yritysten toimintaedellytyksien vahvistumiseen ja terveyskeskusten köyhtymiseen. Tämä puolestaan on omalta osaltaan johtanut terveyserojen kasvuun. Suomella ei ole tällaiseen varaa.”

Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa terveyseroja koskevaa tietoisuutta edistävässä TEROKA-hankkeessa todetaan terveyserojen syiden kytkeytyvän elinoloihin ja työoloihin, erilaiseen fyysiseen ja psykososiaaliseen kuormitukseen ja sukupolvienkin yli ulottuviin kulttuurisidonnaisiin käyttäytymismalleihin. Hankkeeseen liittyvältä Kaventaja-sivulla todetaan terveyserojen syystä seuraavaa:

“Lääkärilehdessä (48/2011.2.12.2011) julkaistut tutkimukset antavat selkeitä viitteitä terveyserojen kasvun syistä. Suuri osa eroista ja niiden kasvustakin johtuu alkoholiperäisistä kuolemista sekä myös syövästä ja iskeemisestä sydäntaudista. Kaikkien näiden kansanterveysongelmien taustalla ovat elintavat, runsas alkoholinkäyttö, tupakointi, vähäinen liikunta ja epäterveellinen ruoka.”

Minusta on kohtuutonta, että peruspalveluministeri väittää terveyserojen johtuvan yksityisestä terveydenhoidosta, kun tosiasialliset syyt löytyvät ihmisten elintavoista ministerin oman ministeriönkin mukaan.

Toivottavasti on käynyt valmentamassa myös muita eduskuntaryhmiä. Ja toivottavasti viesti on myös sisäistetty.

Tässä hieman pidemmässä kirjoituksessa linjaan siitä, mitä hallituksen minun mielestäni tulisi tänä keväänä päättää eri haasteiden taklaamiseksi. Sidon oman linjani tämän hallituksen jo aiemmin tekemiin päätöksiin (hallitusohjelman reunaehdot), enkä esityksissäni vaadi mitään ylimääräisiä leikkauksia tai verotoimia, vaan lähden siitä, että hallitus pitää kiinni omasta ohjelmastaan.

Talouspolitiikka

Hallitusohjelma nuotittaa Jyrki Kataisen hallituksen talouspolitiikkaa seuraavasti

- Valtion velkasuhde käännetään laskuun vaalikauden loppuun mennessä.
- Valtion talouden alijäämä painetaan korkeintaan 1 % bruttokansantuotteesta 2015 mennessä.

Talouspolitiikan, joka on kiistämättä hallituksen suurin haaste, osalta suoraselkäisiä päätöksiä vaaditaan nyt. Kevään ratkaisut tulevat kertomaan ylipäätään sen, voiko hallitus onnistua omien tavoitteiden saavuttamisessa.

VM:n viesti on yksiselitteisen selkeä ja rehellinen. Ennustetulla 1,4 % vuosittaisella talouskasvulla 2,5mrd € lisäsopeutustoimet eivät tasapainota valtiontaloutta tai käännä velkasuhdetta laskuun. 3,5mrd € lisäsopeutustoimet pysäyttäisivät velkasuhteen kasvun. Sen sijaan vaaditaan jopa 5mrd € lisäsopeutustoimet valtiontalouden alijäämän supistamiseksi 1 %:iin bkt:sta.

Tosiasiat tunnustaen tilanteesta voi vetää vain yhden politiikkasuosituksen kevään kehysriiheen, sillä Suomen ei tule hiihtää Kreikan viitoittamaa latua pidemmälle. Jo aiemmin hallitusohjelmassa sovitun (2,5mrd €) lisäksi hallituksen tulee toteuttaa mittaluokaltaan 4 – 5 miljardin euron valtiontalouden tasapainotustoimet. Toimet jaksottaisin vuosille 2013 – 2015 niin, että ne leikkaisivat nyt orastavan talouskasvun edellytyksiä mahdollisimman vähän.

Mistä massiiviset 4-5 miljardia sitten voidaan oikein löytää?

Tosiasioihin perustuva vastaus on, että sieltä, minne käytämme eniten rahaa. Alla oma laskelmani suurimmista kohteista, joilla taloutta voitaisiin uskottavasti tasapainottaa

- Kaikkien indeksiin sidottujen valtion kustannuserien korotusten jäädyttäminen 2,5 vuodeksi: 1 750 – 2 000 meur
- Arvonlisäveron korotus 2 % -yksiköllä: 1 400 – 1 500 meur.
- Kuntien valtionosuuksien 10 % leikkaus (vuoden 2012 tasosta): noin 1 050 meur. Samalla kannattaisi nostaa kiinteistöveron ala- ja ylärajoja, mikä kompensoisi kunnille merkittävän osan leikkauksesta.
- Lapsilisien 15 % leikkaus painottuen hyvätuloisiin perheisiin: noin 200meur.
- Yritystukien karsiminen: noin 50-100meur.
- ”Pienet purot”, kuten esimerkiksi tiettyjen rahoituserien siirtäminen rahoitettavaksi veikkausvoittovaroista ja hallinnon / virastoverkon karsiminen: noin 100-200meur.
- Harkitsisin ehkä myös sähköveron nostoa.

Kasvun aikaansaaminen

Hallituksen suurena haasteena on valtiontalouden ja kestävyysvajeen hoidon ristipaineessa kasvun edellytysten synnyttäminen. Vaikkei kasvu tulekaan ratkaisemaan julkisen talouden velkaantumisongelmaa, on se silti välttämätöntä julkisen talouden tulopohjan ja työllisyyden turvaamiseksi.

Suomelle ennustetaan varsin matalan talouskasvun aikaa ja vientikilpailukykymme on viime vuosina laskenut selvästi. Kuviot Suomen viennistä suhteutettuna maailmankauppaan sekä vaihto- ja kauppataseestamme alleviivaavat tilanteen vakavuutta.

Hallituksen on siis, kiitos myös vaadittavien leikkausten kasvua nakertavan vaikutuksen, panostettava uuden talouskasvun edellytyksiin. Oma näkemykseni näiden panostusten taloudellisesta mittaluokasta on noin 300-400meur, mutta paljon voidaan tehdä myös ilman rahaa.

Taloudellisten panosten kohteet tulee valita siten, että ne todella vaikuttavat: Lisäävät yritysten halukkuutta sijoittua ja investoida Suomeen, parantavat yritysten rahoituksen saatavuutta, edistävät halua ottaa yrittäjäriskiä, lisäävät työn tarjontaa tai muuten todella tukevat talouskasvua.

Toimia, joilla hallituksen tulisi mielestäni tukea uutta talouskasvua

- Bisnesenkeleiden kasvuyrityksiin tekemien pääomasijoitusten verokannustin kasvuyrittäjyyden tukemiseksi ja oman pääoman rahoitusmarkkinoiden kasvattamiseksi: noin 100meur
- PK-yritysten T&K-toiminnan verokannustin uusien liiketoimintalähtöisten innovaatioiden synnyttämiseksi: noin 100meur
- Kotitalousvähennyksen korvausprosentin nostaminen 60 %:iin työvoimavaltaisten palveluiden markkinoiden kasvun tukemiseksi ja harmaan talouden torjumiseksi: noin 120-130meur
- Ensimmäisen sairauspoissaolopäivän siirtäminen työntekijän maksettavaksi. Tämä toteutettiin Ruotsissa ja sairauspoissaolot vähenivät kuukaudessa kymmeniä prosentteja lisäten merkittävästi työnteon määrää.
- Yksityishenkilön jäännösvelkavastuun poistaminen (nykyisin 2-5 vuotta) velkasaneerausmenettelyn yhteydessä. Tämä tarkoittaa yrittäjän konkurssitilanteessa uuden mahdollisuuden antamista tavalla, johon usein viitataan puhumalla henkilökohtaisesta konkurssista.
- Kansallinen kokeilu Palveluhaaste-käytännöstä hyvinvointipalveluiden markkinoiden kasvun ja julkisen sektorin palveluntuotannon vertailtavuuden edistämiseksi.
- Strategisesti tärkeiden tai taloudellisilta vaikutuksiltaan merkittävien investointien lupa- ja valitusmenettelyiden virtaviivaistaminen. Tällä hetkellä yksikin valitus esimerkiksi kaavoituksessa voi lykätä miljardien investointihanketta usealla vuodella.
- Palvelinkeskusten määritteleminen energiaintensiiviseksi teollisuudeksi, jolloin ne pääsevät energiaveroleikkurin piiriin. Nyt palvelinkeskukset valuvat naapurimaihimme.
- Mahdollisesti myös muiden Jorma Elorannan työryhmän esitysten toteuttaminen.

Kestävyysvajeen taklaaminen

Akuuttien taloushaasteiden ohella hallituksella tulisi riittää uskallusta puuttua kehysriihessä myös pidemmän aikavälin ongelmaan: Julkisen taloutemme tulot ja menot ovat pitkällä aikavälillä epäsuhdassa vanhusväestön määrän noustessa ja työikäisten määrän laskiessa. Tätä kautta myös kuvitelma siitä, että nyt kannattaa elvyttää velkaantumalla, sillä tuleva kasvu hoitaa alijäämän ja velat siinä sivussa, kannattaa hylätä epärealistisena.

Hallitusohjelma kertoo kestävyysvajeeseen liittyen seuraavia suuntaviivoja

- Aloitetaan kestävyysvajeen umpeen kuromisen edellyttämät toimet 2015 mennessä.
- Toteutetaan rakenteellisia toimia ennustettua nopeamman talouskasvun luomiseksi ja kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi.

Näen näistä linjauksista johdettuna useita toimia, joilla hallituksen tulisi mielestäni jo tämän kehyspäätöksen yhteydessä vastata kestävyysvajeeseen

- Nostaa lakisääteistä eläkeikää kahdella vuodella sen lisäksi, että käytämme kaikki keinot työurien pidentämiseksi pehmein keinoin. Eläkejärjestelmä ei myöskään rahoituksellisesti ole kestävällä pohjalla, joten päätöksiä eläkemaksujen nostosta tulisi tehdä mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.
- Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen määrätietoinen läpivienti kuullen kuitenkin aidosti kuntakenttää paikallisesti parhaista ratkaisuista.
- Säätää kaikille tieteenaloille niin amk- kuin yliopistotasollekin valtakunnallinen yhteisvalinta eri oppilaitoksiin. Tämä nopeuttaisi siirtymistä korkea-asteen opintoihin omalle alalle ja tätä kautta todennäköisesti pidentäisi työuria alkupäästä.
- Tekemällä uudistuksia, jotka lisäävät työn vastaanottamisen ja tekemisen kannattavuutta kaikissa tilanteissa. Etenkin perusturvan kannustinloukkuja tulisi purkaa.

Lopuksi

Nokian Stephen Elop kertoi viime viikolla, ettei yhtiö hänen mukaansa enää seiso palavalla öljylautalla. Nokian tulevaisuuden menestystä ei voi tietää, mutta ainakin akuutti kriisi on vältetty. Nokiassa ymmärrettiin tilanteen vakavuus, muutettiin strategiaa ja oltiin valmiita myös vaikeisiin päätöksiin, kun ne osoittautuivat välttämättömiksi.

Pelkään, ettei monikaan päättäjä edes ymmärrä Suomen olevan samaisella palavalla öljylautalla. Nyt on korkea aika väristä ja puolueesta riippumatta tunnustaa tosiasiat ja tehdä se, mitä vaaditaan.

Hyvät valtuutetut,

Me kaikki tiedämme, millaisen haasteen edessä Helsinki on vähenevien resurssien ja vanhenevan väestön ristipaineessa. Lisäksi julkisen työn tuottavuus on pikemminkin laskenut kuin noussut viime vuosina.

Meidän on kerta kaikkiaan pakko tehdä kaikkemme julkisten palveluiden tuotannon tehostamiseksi. Ainoa vaihtoehto tälle on kuntapalveluiden kurjistuminen ja hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen resurssien puutteessa.

Kesäkuussa 2010 jättämässäni aloitteessa kehotetaan kaupunginhallitusta selvittämään mahdollisuudet tehostaa kaupungin kotihoidon palveluiden tuotantoa sekä vertailemaan kustannuksia yli kunta- ja sektorirajojen eri palveluntuottajien välillä.

Lähtökohtana tehokkuuden tavoittelussa ja fiksuissa palveluntuotannon valinnoissa voi olla vain ymmärrys omasta toiminnasta ja sen kustannuksista yhdistettynä avarakatseiseen suhtautumiseen muiden osaamista kohtaan. Tilastotietojen valossa Helsingillä on paljon opittavaa niin muilta kunnilta kuin yksityisiltäkin palveluiden tuottajilta.

Maaliskuussa 2011 valtuusto käsitteli ensimmäistä kaupungin vastausta aloitteeseen. Vastauksessa oli vertailtu kaupungin omaa väestövastuullista toimintaa yksittäisinä käynteinä ostettuun kotihoitoon. Tätä käytettiin perusteena kaupungin toiminnan tehokkuuden puolesta. Tilanne oli jotakuinkin sama kuin se, että kaupunki vertailisi Suomalaisesta kirjakaupasta ostetun lyijykynän hintaa ja kaupungin kymmenien tuhansien tukkutoimittajalta ostamien lyijykynien yksikköhintaa keskenään.

Valtuusto palauttikin aloitteen kehottaen kaupunkia todella selvittämään asian ja vertailemaan kustannuksia oikein.

Nyt alkuperäisen aloitteen jättämisestä on kulunut yli puolitoista vuotta ja vastaus on se, että selvitys on vihdoin päätetty tehdä. Toivon, että se tehdään huolella ja ilman aatteellisia intohimoja.

Tuntuu kieltämättä erikoiselta, että yli neljän miljardin vuosibudjetilla toimivan kaupunkimme kustannuslaskentaosaaminen on sillä tasolla, ettei oman toiminnan kustannuksia ilmeisesti osata laskea tai vertailla palveluihin, joita useat kunnat ovat ostaneet markkinoilta. Jos kestää puolitoista vuotta todeta, että asia kannattaa ehkä selvittää ja laskea oikein, antaa tämä myös hieman kyseenalaisen kuvan siitä miten sitoutunut kaupunki on oman palveluntuotannon tehokkuuden parantamiseen tai eri palveluntuotannon vaihtoehtojen aitoon arviointiin.

Joka tapauksessa on hyvä, että vertailu nyt tehdään. Kannustan ja rohkaisen virkakuntaa avarakatseisuuteen ja tosiasioiden tunnustamiseen, mikäli osoittautuu, että joku tekee jonkin asian paremmin kuin kaupunki itse. Tämä ei tämä olisi mikään häpeä. Tosiasioiden kieltäminen tai haluttomuus oppia muilta sen sijaan olisi.

Virinnyt vastustus osoittaa hyvin, mistä kenkä usein puristaa: perustulo mielletään vastikkeettomaksi ja siksi ideologisesti vääräksi ratkaisuksi. Jokaisen kykenevän ihmisen tulisi elättää itsensä ja auttaa läheisiään, eikä heittäytyä yhteiskunnan elätettäväksi. Työmoraalin kyseenalaistavia ajatuksia vastustetaan laajasti, ja hyvästä syystä.

Mutta rapauttaako perustulo todella työmoraalia ja mistä työmoraali syntyy?

Työmoraali syntyy siitä, että ihminen katsoo työnteon oikeaksi ja mielekkääksi valinnaksi. Se syntyy työhön liittyvästä sosiaalisesta arvostuksesta, turvallisuudesta ja tulevaisuudenuskosta, sekä taloudellisesta korvauksesta. Minä en usko, että 300 – 500 euron tai edes tätä hiukan korkeampi vastikkeeton perustulo romuttaisi työmoraalia. Ja ihan oikeasti: kuka uskoo, että nykyjärjestelmässä työhaluton voidaan pakottaa töihin?  

Ei työmoraali ole sitä, että tekee pakotettuna töitä. Työmoraali on sitä, että tekee töitä koska tietää sen oikeaksi ja järkeväksi. Silloin työtkin tulevat tehdyksi paremmin.

Perustulo on nimenomaan väline parantaa työmoraalia. Se nimittäin poistaa alimpien tuloluokkien kannustinloukkuja ja tekee työnteosta joka tilanteessa kannattavaa. Kuten aiemmin olen osoittanut, Helsingissä yksin asuvan esimerkkihenkilön kuukaudessa ansaitsemien palkkatulojen noustessa 650€:sta viidellä sadalla eurolla 1150€:oon, tarkoittaa tämä nykyisessä perustuloloukussa käteen jäävien tulojen nousua noin 1100€:sta vain viidelläkymmenellä eurolla 1150€:oon.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että rikkaiden verotus on Suomessa korkeaa, jopa 60 %, enkä kannata sen kiristämistä kannustinvaikutusten vuoksi. Samasta näkökulmasta on pakko kysyä, kuka tekee töitä, jos saa vain 10 sentin korvauksen jokaisesta ansaitsemastaan eurosta? Perusturvan varassa elävän marginaaliveroaste on tästä näkökulmasta luultavasti Suomen korkein.

Nykyisin työnteko ei aina kannata. Tämä on tosiasia, eikä muutu pelkillä poliittisilla iskulauseilla, vaan vaatii työn ja sosiaaliturvan parempaa yhteensovittamista. Perustulo on yksi mahdollisuus korjata rakenteellisia ongelmia. Sen yksinkertaisuus mahdollistaa samalla byrokratia- ja sosiaaliturvaviidakon karsimisen, sekä tarjoaa samalla ihmisille aiempaa vahvemman turvallisuuden, kun järjestelmä on nykyistä selkeämpi ja helpompi ymmärtää.

Perustuloa ei tietenkään tule mitoittaa niin korkeaksi, että se kannustaa lorvailuun tai edes mahdollistaa sen (vrt. Vasemmistoliiton malli). Tämä ei ole myöskään julkisen talouden puitteissa mahdollista. Perustulon lähtökohta onkin se, että lähes jokainen täysin nykyisen perusturvan varassa elävä voisi ansaita ainakin jonkin verran ansiotuloja, jos tähän pyrkiminen olisi hänelle järkevää. Perustulon rinnalle tarvittaisiin kuitenkin niille, jotka eivät tähän pystyisi, jatkossakin jonkinlainen tarveharkintainen toimeentulotuki. On myös selvää, että ainakin keskituloisten osalta verotus kiristyisi, muuten perustulon rahoitus ei onnistuisi.

Perustuloa ei kannata vastustaa ideologisin perustein miettimättä huolellisesti, mitkä sen käytännön vaikutukset ovat, ja millaisia ongelmia nykyjärjestelmään sisältyy. Toisin kuin nykyjärjestelmä, perustulo kannustaisi myös osa- ja määräaikaiseen työntekoon ja mahdollistaisi yrittäjäksi lähtemisen nykyistä helpommin.

TIEDOTE​, ​8.2.2012
Vapaa julkaistavaksi

Puoluerajat ylittävä ryhmä jättää lakialoitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista

Allekirjoittaneita 76 seitsemästä eri eduskuntaryhmästä, mukana poikkeuksellisesti ministereitä ja puolueiden puheenjohtajia

Puoluerajat ylittävä kansanedustajien ryhmä jättää tänään eduskunnan kansliaan lakialoitteen tasa-arvoisen avioliittolain säätämiseksi. Aloitteen sisältö julkistettiin 28.9.2011, jolloin aloitteeseen alettiin kerätä nimiä eduskunnassa.

Aloitteessa esitetään avioliittolain muuttamista niin, että vastedes naimisiin voisivat mennä myös samaa sukupuolta olevat parit. Samalla mahdollisuus solmia uusia rekisteröityjä parisuhteita päättyisi. Aloitteessa ei esitetä muutoksia uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeuteen. Kirkoilla säilyisi siis nykyiseen tapaan mahdollisuus päättää itse siitä, keitä ne haluavat vihkiä.

Aloitteen on allekirjoittanut 76 kansanedustajaa. Lista allekirjoittajista on alla aakkosittain eduskuntaryhmien suuruusjärjestyksessä.

- Puoluerajat ylittävään työhömme suhtauduttiin eduskunnassa yleensä myönteisesti, vaikka tavoittelemastamme sadasta nimestä jäätiinkin. Monet edustajat eivät halunneet allekirjoituksellaanprofiloitua asiassa, mutta kertoivat mahdollisessa äänestyksessä kannattavansa tasa-arvoista avioliittolakia, kommentoi avioliittolakiryhmän puheenjohtaja, kansanedustaja Lasse Männistö (kok.).

Aloite lähetetään eduskunnassa todennäköisesti lakivaliokuntaan. Työryhmän jäsenet pitävättärkeänä, että eduskunta pääsisi äänestämään siitä.

- Ihmiset ovat valtavan kiinnostuneita avioliittolakialoitteen kohtalosta. Demokratian kannalta olisi hyvä saada se eduskunnan täysistunnon käsittelyyn ja äänestykseen. Jos aloite vain haudataan valiokuntaan, tulee samasta asiasta ennemmin tai myöhemmin luultavasti uuden perustuslain mahdollistama kansalaisaloite, arvelee avioliittolakiryhmän jäsen, kansanedustaja Susanna Huovinen (sd.).

Lakialoitteen ensimmäinen allekirjoittaja Alexander Stubb (kok.) ja aloitteen valmistellut työryhmä jättävät aloitteen tänään klo 13.30 eduskunnan keskuskansliaan.

Lakialoitetta eduskunnassa eteenpäin vievään ryhmään kuuluvat kansanedustajat Lasse Männistö (kok.), Susanna Huovinen (sd.), Silvia Modig (vas.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Astrid Thors (r.). Tukea aloitteelle ovat osoittaneet edustajat myös muista ryhmistä.

Lista allekirjottajista aakkosjärjestyksessä (eduskuntaryhmittäin suurimmasta pienimpään):

Markku Eestilä (kok.)
Sanni Grahn-Laasonen (kok.)
Leena Harkimo (kok.)
Harri Jaskari (kok.)
Sampsa Kataja (kok.)
Pia Kauma (kok.)
Lasse Männistö (kok.)
Jaana Pelkonen (kok.)
Sari Sarkomaa (kok.)
Alexander Stubb (kok.)
Eero Suutari (kok.)
Sinuhe Wallinheimo (kok.)
Sofia Vikman (kok.)
Henna Virkkunen (kok.)
Jouni Backman (sd.)
Eeva-Johanna Eloranta (sd.)
Maarit Feldt-Ranta (sd.)
Tarja Filatov (sd.)
Maria Guzenina-Richardson (sd.)
Rakel Hiltunen (sd.)
Susanna Huovinen (sd.)
Lauri Ihalainen (sd.)
Mikael Junger (sd.)
Ilkka Kantola (sd.)
Saara Karhu (sd.)
Anneli Kiljunen (sd.)
Krista Kiuru (sd.)
Miapetra Kumpula-Natri (sd.)
Antti Lindman (sd.)
Päivi Lipponen (sd.)
Riitta Myller (sd.)
Johanna Ojala-Niemelä (sd.)
Heli Paasio (sd.)
Sirpa Paatero (sd.)
Tuula Peltonen (sd.)
Kristiina Salonen (sd.)
Katja Taimela (sd.)
Hanna Tainio (sd.)
Erkki Tuomioja (sd.)
Tytti Tuppurainen (sd.)
Jutta Urpilainen (sd.)
Pauliina Viitamies (sd.)
Pia Viitanen (sd.)
Tuula Väätäinen (sd.)
Antti Kaikkonen (kesk.)
Paavo Arhinmäki (vas.)
Risto Kalliorinne (vas.)
Anna Kontula (vas.)
Martti Korhonen (vas.)
Merja Kyllönen (vas.)
Annika Lapintie (vas.)
Silvia Modig (vas.)
Jari Myllykoski (vas.)
Aino-Kaisa Pekonen (vas.)
Eila Tiainen (vas.)
Kari Uotila (vas.)
Erkki Virtanen (vas.)
Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.)
Tuija Brax (vihr.)
Satu Haapanen (vihr.)
Pekka Haavisto (vihr.)
Johanna Karimäki (vihr.)
Ville Niinistö (vihr.)
Anni Sinnemäki (vihr.)
Osmo Soininvaara (vihr.)
Jani Toivola (vihr.)
Oras Tynkkynen (vihr.)
Thomas Blomqvist (rkp.)
Christina Gestrin (rkp.)
Elisabeth Nauclèr (rkp.)
Mikaela Nylander (rkp.)
Astrid Thors (rkp.)
Stefan Wallin (rkp.)
Ulla-Maj Wideroos (rkp.)
Markus Mustajärvi (vr.)
Jyrki Yrttiaho (vr.)