Tekstinpätkä on voimassaolevasta laista, vuonna 1732 voimaan tulleesta rakennuskaaresta (26 luvun 3§). Onneksi sitä ei käytännössä enää sovelleta.

Valitettavasti rakennuskaari ei kuitenkaan ole ainoa ajastaan jälkeenjäänyt rakentamista ohjaava normi.

Viime hallituskaudella käynnistettiin Rakentamisen normitalkoot, joissa kartoitettiin rakentamisen sääntelyn aiheuttamia ongelmakohtia ja sääntelystä aiheutuvia kustannuksia, joista olisi mahdollista päästä eroon normeja keventämällä ilman merkittäviä edunmenetyksiä. Normitalkoiden lopputuloksena syntyi YM:n raportti 10/2009 Rakentamisen normitalkoot – turhat kustannukset kuriin.

Ongelmat siis saatiin kartoitettua ja tällä hallituskaudella pitäisi niiden korjaamiseen ryhtyä.

Kyselytunnilla 8.12 kysyin asuntoministeri Krista Kiurulta aikooko hallitus jatkaa normitalkoita ja siirtyä kartoituksesta toteutukseen. Ministeri vastasi, että normitalkoita jatketaan, mutta hän ei tiennyt miltä osin rakentamisen normeissa olisi parantamisen varaa. Jos raportti olikin luettu, niin ainakaan kyselytunnilla se ei ollut enää tuoreessa muistissa. Asuntoministeri sanoi kuitenkin 4.1.2012 MTV3:n uutisissa haluavansa keventää rakentamismääräyksiä rakentamisen hinnan saamiseksi alaspäin ja asuntotuotannon vauhdittamiseksi. Oikea tahtotila on siis olemassa, mikä on hienoa.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Minusta tähän saakka tehdyn työn perusteella pitäisi ainakin kahteen asiaan puuttua: Väestönsuojien yleiseen rakentamisvelvollisuuteen ja esteettömyysnormien joustamattomuuteen.

Väestösuojien rakentaminen on kallista (kustannukset n. 2200 €/vssm²), mutta hyöty on marginaalinen. Nykyään Euroopassa on jäljellä enää kolme maata, Suomi, Albania ja Sveitsi, jossa väestönsuojien rakentamisvelvollisuus on automaatio. Ruotsissa väestönsuojien pakollisesta rakentamisesta luovuttiin, kun suojapaikkojen määrän arvioitiin olevan riittävä. Tanskassa puolestaan paikallistuntemusta omaavat kunnat päättävät asiasta riskianalyysiensä perusteella, ja muutoin on kehitetty evakuointeja ja varoitusjärjestelmiä. Suomenkin olisi jo aika tehdä väestönsuojien rakentamisesta tarveharkintaista.

Esteettömyyden osalta tilanne ei ole yhtä yksinkertainen. Kuitenkin voi perustellusti kysyä, miksi esimerkiksi kaikki opiskelija-asunnot täytyy rakentaa täysin esteettömiksi? Liikuntarajoitteisten prosentuaalinen osuus opiskelijoista on verraten pieni, mutta täysin ja kaikkialle ulotettuna normi vaikeuttaa etenkin pienten opiskelija-asuntojen järkevää toteutusta. Lopputuloksena on, että opiskelija-asuntojen hinnat ja koot nousevat. Liikuntaesteisten etu olisi turvattavissa nykyistä osittain kevyemmillä normeilla. Erityisesti näin on, jos esteettömyysnormeja samalla selkeytettäisiin ja nyt heitä huonosti palvelevia esteettömyysnormeja vahvistettaisiin.

Nämä ovat aika yksinkertaisia toimenpiteitä, jos poliittista tahtoa vain löytyy. Ne eivät maksa juuri mitään, mutta niiden avulla laskettua rakentamisen hintaa ja toivottavasti lisättyä volyymiä. Toivonkin, että asuntoministeri tarttuu ripeästi Normitalkoissa tehtyyn pohjatyöhön. Se tarjoaa monta konkreettista kohtaa, joihin tarttua.

Alkuun heti tärkeä toteamus: En edes pyri olemaan objektiivinen kertoessani, omaa häntääni nostaen, mitä tuloksia tämän vuoden työltä itse odotan/toivon. On selvää, että politiikka on mitä suurimmassa määrin yhteispeliä, joten aina myös moni muu kuin allekirjoitanut on aina asioihin vaikuttamassa. Tilastotietojen osalta sen sijaan väitän tietojen olevan faktoja tai ainakin mahdollisimman lähellä totuutta. Olen kerännyt ne eduskunnan kalenterini, sähköpostini, pöytäkirjojen sekä facebookin Activity login kautta.

Vuosi 2011 muutamina lukuina

Päivät, joina olen tehnyt töitä (eduskunnan aloitettua työnsä): 169 eli 67%.
Vapaa/lomapäivät, joina en ole kokenut tekeväni töitä (eduskunnan aloitettua työnsä): 85 eli 33%.
Tarkempi kuukausittainen erittely täältä

Osallistuttujen poliitiikkaan liittyvien kokousten määrä (eduskunnan aloitettua työnsä): 198 eli noin 1,17 per työpäivä
(kokoukseksi katsottu se, mistä pidetään virallista pöytäkirjaa ja agenda selvästi politiikkaan liittyvä).
Tarkempi kuukausittainen erittely täältä

Eduskunnan täysistunnossa pidettyjen puheenvuorojen määrä: 40 eli noin 0,4 per pidetty täysistunto (täysistuntoja pidettiin 93).
Kaikki puheenvuoroni täältä

Facebook-postausten lukumäärä:  1165 eli noin 3,2 per päivä.
Tarkempi kuukausittainen erittely täältä  ja postausten lajeittainen erittely täältä

Blogikirjoitusten määrä: 75 eli 6,25 per kuukausi. 
Tämän vuoden blogikirjoitukset täältä

Lähetettyjen työsähköpostien lukumäärä (27.4. alusta lukien, tällöin aukesi maili): 2228 eli noin 8,9 per jokainen päivä.

Työhön liittyvät highlightsit top 5

1. Hallitusohjelmaneuvottelut (touko-kesäkuu)

Pääsin osallistumaan hallitusohjelmaneuvotteluihin kunta-, palvelu- ja hallintorakenteita käsitelleessä ryhmässä. Neuvotteluryhmäämme veti silloinen asuntoministeri Jan Vapaavuori ja toisena varsinaisena neuvottelijana toimi silloinen eduskuntaryhmämme puheenjohtaja Pekka Ravi, joita voi koko kuha-ryhmän tavoin kehua hyvällä syyllä visionäärisyydestä ja rohkeudesta. He määrittivät kokoomuksen osalta neuvotteluiden pääsuunnan, mutta neuvotteluryhmämme sihteerinä pääsin osaltani määrittämään Kataisen hallituksen kuntapolitiikan suuntaa. Uskon kuntareformin, niin ensin toteutettavan kuntarakenteiden uudistamisen kuin tätä seuraavien palvelurakenteidenkin tarkastelun osalta, olevan merkittävin pitkän aikavälin rakenneuudistus, jonka nykyinen hallitus toteuttaa.

2. Kasvuyrittäjyyden verokannustin sekä yrittäjäviisumilinjaus (syys-lokakuu)

Olen koko vuoden puhunut erityisesti yrittäjyyden ja yritysten kasvuhakuisuuden puolesta. Ensimmäisen merkittävän avauksen aihepiiriin liittyen teimme 25.9. yhdessä Risto Siilasmaan ja Mikael Jungnerin (sd.) kanssa Helsingin Sanomissa, kun ehdotimme  yksityisille kasvuyrityksiin tehdyille pääomasijoituksille verokannustinta. Keskustelu virisi nopeasti ja asia nousi toiseksi vaihtoehdoksi hallitusohjelmaan selvityskirjauksena viedyn yritysten T&K-toiminnan verokannustimen rinnalle.

Hallitus päättikin työmarkkinaraamisovun yhteydessä 13.10. sitovasti, että vuoden 2013 alusta lukien joko kasvuyrittäjyyden verokannustin tai T&K-toiminnan verokannustin otetaan käyttöön. Itse pidän molempia kannatettavana, mutta kustannus-hyötysuhteeltaan kansantalouden kasvun näkökulmasta omaa ehdotustamme selvästi tuloksellisempana. Ministeri Häkämies onkin onneksi useissa vastauksissaan kysymyksiini todennut, että hallitus haluaa nimenomaan tukea yritysten kasvuhakuisuutta.

Ongelma yrittäjien maahantulon edellytysten osalta nousi esiin niin ikään syksyllä. Paljastui, että ainakin joissain tapauksissa elinkeinonharjoittajan oleskeluluvan ehtona on yrityksen kannattavuus jo liiketoiminnan alkuvaiheessa. Minusta tuntui erikoiselta, että esim. Venäjältä Suomeen yrittäjäksi haluavien korkeakoulutettujen nuorten pääsyä maahan ei tehdä helpommaksi. Tein asiasta kysymyksen sisäministeri Räsäselle ja kävin asiasta erilliset keskustelut oman ryhmän ministereiden, avustajakunnan sekä Räsäsen kanssa. Kuulin, että asia otettiin sittemmin positiivisten linjausten saattelemana esiin myös hallituksen Venäjä-ministeriryhmässä.

3. Eduskunnan startup-ryhmän ja kasariverkoston perustaminen (kesä)

Verkostoituminen on eduskunnassa vaikuttamisessa kaikki kaikessa. Etenkin samanhenkisten kanssa olisi tärkeää luoda paikkoja luonnollisille ja epävirallisille kohtaamisille. Olenkin ollut perustamassa parlamenttiin Startup-ryhmää sekä 80-luvulla syntyneiden kansanedustajien kasariverkostoa.

Jäljempänä mainittu on epävirallinen oma verkostomme, joten siitä ei sen enempää, kuin että tutustuminen ja ajatusten jakaminen oman ikäpolven edustajien kesken on ollut todella hedelmällistä. Startup-ryhmä sen sijaan on kokoontunut säännöllisesti ja tavoittelee kasvuyrittäjyyden edellytysten parantamista laajalla rintamalla. Porukka tuntuu todella sitoutuneen yhteiseen missioomme ja olemme jo järjestäneet Aaltoes:n kanssa kasvuyrittäjyysmessut edustajille sekä seminaarin Eduskunnassa kasvuyrittäjyyden edellytysten parantamisesta. 

4. Aloite tasa-arvoisen avioliittolain säätämiseksi (kesä-)

Tänä vuonna myös paljon julkisuutta saanut asia oli puoluerajat ylittävän työryhmämme lakialoite tasa-arvoisen avioliittolain säätämiseksi. Hallitusneuvotteluiden päätyttyä siihen, ettei hallitus valmistele  samaa sukupuolta olevien parien avioliiton juridisessa mielessä (siviilivihkiminen) sallivaa esitystä, aloin valmistella asiasta lakialoitetta. Minulle kysymys on ennen muuta yhdenvertaisuudesta ja siitä, että kaikkia pareja tulisi kohdella lainsäädännön edessä tasa-arvoisesti. Kirkolla tulee säilyä oikeus asettaa näin katsoessaan erillisiä edellytyksiä kirkolliselle avioliitolle, mutta lain tulisi olla sama kaikille.

Perustimme sittemmin Oras Tynkkysen (vihr.), Susanna Huovisen (sd.), Silvia Modigin (vas.) sekä Astrid Thorsin (rkp.) kanssa työryhmän, joka valmisteli aloitteen ja tulee jättämään sen alkuvuodesta. Toivomme aloitteen päätyvän eduskunnan käsittelyyn, tavalla tai toisella. Kuitenkin uskon, että riippumatta siitä, säädetäänkö tasa-arvoinen avioliittolaki tämän prosessin lopputuloksena, olemme edistäneet asiaa. Kyse ei ole siitä, liittyykö Suomi useiden Pohjoismaiden rintamaan tässä asiassa. Kyse on siitä, milloin tämä tapahtuu.

5. Pohdinta ja taustatyö yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevan sääntelyn uudistamiseksi (marras-joulukuu)

Loppuvuodesta olen tavannut paljon asiantuntijoita ja pohtinut yrittäjätaustaisen yksityishenkilön velkajärjestelyyn liittyviä ongelmia. Nykyinen velkajärjestelymallimme ei mahdollista ylivelkaantumisen jälkeen aidosti uutta alkua, kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen henkilökohtainen konkurssimenettely. Pohdinnat on nyt tehty – ensi vuonna varmaan asia toivottavasti saadaan keskusteluun.

Kuntapolitiikan highlightsit top 3

1. Kaupunkisuunnittelun uusi aika

Helsingissä kaavoitetaan uusia merkittäviä asuinalueita kantakaupungin välittömään yhteyteen. Itse asiassa 2010-luvulla tehtävät päätökset ovat uusi ja samalla viimeinen sivu kantakaupunkimme reuna-alueiden kaavoituksessa, sillä vastaaville uusille suurille asuinalueille ei enää kantakaupungin ympärillä ole tilaa. Puhun siis Jätkäsaaresta, Hernesaaresta, Kalasatamasta, Keski-Pasilasta sekä Kruunuvuorenrannasta.

On huippumielenkiintoista ja toisaalta vastuullisuutta vaativaa saada luotsata Helsingin kaupunkisuunnittelulautakuntaa aikana, jolloin tällaisia hankkeita kaavoitetaan. Tähän menee muuten myös aika hurjasti aikaa. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että kaupunki on rohkeasti lähtenyt pohtimaan myös perinteistä korkeammalle vietyä rakentamista silloin, kun se on sovitettavissa kaupunkikuvaan ja on toiminnallisesti järkevää. Tänä vuonna olemme tarkastelleen ensimmäistä kertaa kantakaupungin ympäristön korkeamman rakentamisen mahdollisuuksia laajempana kokonaisuutena.

2. Kalasataman keskuksen kaavahanke ja kaavan hyväksyminen

Ehdoton henkilökohtainen huippuhetki tämän vuoden kuntapolitiikassa oli Kalasataman keskuksen toteuttamisen käsittely keväällä lautakunnassa ja valtuustossa sekä tämän mahdollistavan kaavan käsittely syksyllä lautakunnassa. Hanke toteutuu sidotulla aikataululla, kaupunki nettoaa kymmeniä miljoonia euroja ja tätä kautta saadaan asuntoja tuhansille asukkaille.

3. Palvelualoite-käytännön kirjaaminen budjettiin

Olen pitänyt jo vuosien ajan esillä mahdollisuutta tehostaa ja parantaa Helsingin palveluntuotantoa palveluiden tuotantotapoja moninaistamalla silloin, kun joku muu tekee jonkin asian paremmin/edukkisemmin kuin kaupunki itse. Tähän liittyen olen esittänyt monia kertoja Palveluhaaste-menettelyn kokeilemista myös Helsingissä. Vihdoin asian selvittäminen ja mahdollinen kokeilu kirjattiin Helsingin kaupungin vuoden 2012 budjettiin, joten valoa tunnelin päässä on näkyvissä. Toivon todella, että tähän suhtauduttaisiin mahdollisuutena eikä uhkana. Vanhaan voi aina palata, mutta vain uuden kautta voidaan oppia tekemään asiat paremmin. 

******************************************************************************************************************

Näiden kaikkien itse huippuhetkinä pitämieni ohella olen toki yrittänyt osaltani vaikuttaa moneen muuhunkin asiaan. Olen puhunut vastuullisen taloudenpidon puolesta, osallistunut kymmeniin ellen satoihin epävirallisiin palavereihin, tehnyt monen monituisia tunteja valiokuntatyötä, puolustanut kuntarakenneuudistusta raivokkaasti ja niin edelleen. Näiden yllä mainittujen osalta kuitenkin tunnen, tai haluan tuntea, että panoksellani on todella ollut merkitystä sen osalta, mikä maailmassa on konkreettisesti muuttunut tai tulee lähivuosina muuttumaan. Ilman minua, näin siis uskon, olisivat asiat yllä mainittujen osalta ainakin hieman toisin.

Ensi vuonna työ monen edellä mainitun osalta vielä jatkuu, sillä politiikassa kaikki työ on (joskus raastavankin) pitkäjänteistä ja jokainen tilinpäätös on oikeastaan vain välitilinpäätös. Kuitenkin jotkin asioista vaativat tätä vuotta vähemmän aikaa ja aikanaan ne kenties tippuvat agendalta pois maailman muuttuessa. Tämä avaa taas mahdollisuuksia myös uusille asioille. Yhden vinkin näistä uudemmista asioista voisin toki lopuksi antaa. Olen pohtinut kovasti perusturvajärjestelmäämme jo aiemmin. Tämän osalta pohdinnat varmasti jatkuvat.

Pimenevässä eduskunnassa 30.12.2011 klo 17:00,
Lasse Männistö

ps. Hyvää ja räiskyvää uutta vuotta 2012 kaikille – ja laittakaahan palautetta myös tulevana vuonna

Viime kuukausien aikana olen pohtinut paljon yksityishenkilön velkajärjestelyä Suomessa. Epäonnistumisen päivästä lähtien olen miettinyt sitä, miten USA:ssa epäonnistuvalla yrittäjällä on henkilökohtaisen konkurssin kautta aito mahdollisuus uuteen alkuun, mutta Suomessa konkurssin tehnyt yrittäjä tuomitaan henkilökohtaisen velkajärjestelyn (jos hän edes pääsee sen piiriin) kautta 3-5 vuoden maksuohjelmalla ikään kuin rangaistukseen epäonnistumisesta.

Ymmärrän kyllä, että protestanttisen etiikan pohjalta velkojan oikeutta on helppoa puolustaa ja velkojien asema on turvattava. Tuntuu kuitenkin epäoikeudenmukaiselta, että moni konkurssin tehnyt yrittäjä kärsi 1990-luvun lamasta lopun elämäänsä vaikka moni konkurssi ei johtunut niinkään liiketoiminnassa tehdyistä virheistä kuin ympäristötekijöistä. Menetimme todella yhden kokonaisen yrittäjäsukupolven, kun konkurssin tehneistä harva pääsi enää uudelleen liiketoiminnassa jaloilleen. Mikäli maailmantalouden turbulenssi yltyy lamaksi, on riski jälleen olemassa.

Toisaalta tänä päivänä omaisuutensa velkojen johdosta menettäneen yrittäjän 3-5 vuoden pituista maksuohjelmaa on vaikea perustella myöskään lisäarvolla velkojalle. Motivaatio paiskia töitä täysillä tai yrittää uudelleen on olematon, jos tuloista suurin osa valuu velkojen maksuun. Maksuohjelman aikana takaisin maksettava velkojen osuus onkin todennäköisesti hyvin pieni suhteessa alkuperäiseen velkojen määrään.

Yksityishenkilön velkajärjestelyä tulisi muuttaa askel kohti Yhdysvaltojen henkilökohtaisen konkurssimenettelyn uuden alun mahdollistavaa käytäntöä. Velallisen tulisi voida maksukyvyttömyystilanteessa vapautua veloistaan lähtökohtaisesti omaisuus velkojien hyväksi realisoimalla ilman jäännösvelkavastuuta. Menettäisit siis kaiken, mutta tämän jälkeen sinua ei rangaistaisi vaan saisit aidosti uuden alun. Tätä kautta myös yrittäjällä olisi insentiivi ponnistella yhteiskunnan näkökulmasta taloudellisesti tuloa tuottavasti.

Kirjoitinkin tarkemmin perustellun ehdotukseni yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevan sääntelyn muuttamiseksi erilliseen muistioon.

Moni on kritisoinut ajatusta väittäen, että velkojen maksamisen moraali heikkenisi. Itse en voi sanoa allekirjoittavani kritiikkiä tästä näkökulmasta. Jos velkajärjestelyn kautta joka tapauksessa menettäisit kaiken omaisuutesi velkojien hyväksi, niin tietenkin yrittäisit selvitä veloistasi. Velkajärjestely tulisikin kyseeseen vasta aidossa maksukyvyttömyystilanteessa, jossa velkojen määrä ylittäisi selvästi varallisuutesi. Tätä tilannetta tuskin kukaan henkilö tavoittelisi, vaikka velkajärjestelyä koskevaa lainsäädäntöä muutettaisiin.

Muutokset ovat monilta osin hyviä. Ensinnäkin Tekes tekee selvän painotuksen pk-yrityksiin ja niiden sisällä aidosti kasvuhakuisiin yrityksiin. Jatkossa rahoitusta saa siis aiempaa harvempi yritys, mutta mukaan päässeissiin voidana panostaa kokonaisvaltaisesti enemmän. Tekesin mukaan huomiota kiinnitetään (aiemman liikeideavetoisuuden sijaan?) ennen kaikkea koossa olevaan tiimiin. Riskinotto siis lisääntyy. Jatkossakin yrityksiltä edellytetään myös omarahoitusta (tai yksityiseltä sektorilta kerättyä riskirahaa).

Suunta on erittäin kannatettava. Suomi kaipaa panostuksia kasvuun ja osana tätä Tekesin askel kohti kasvuhakuisuutta ja tiimin katsomista valmiin liikeidean sijaan, on oikea. Samalla Tekesin hallinto toivottavasti kevenee, kun projekteja on vähemmän, mutta ne ovat suurempia.

Vielä kun projektin hallinnointi saataisiin yrityksen näkökulmasta kevyeksi ja julkisella tuella saataisiin kannustettua myös yksityisiä sijoituksia, voitaisiin puhua jo melkoisesta harppauksesta oikeaan suuntaan.

Ongelmana kun on vieläkin niin usean kasvuhaluisen yrityksen kohdalla suomalaisen yksityisen aikaisen vaiheen riskirahan puute. Eikä uusia Angry Birdsejä toivoisi myytävän liian aikaisin kansainvälisille sijoittajille, vaikka näiden läsnäolo Suomessa onkin kasvuyritysten ekosysteemissä positiivinen asia.

Tässä alla siis tiiviisti siitä, miksi nykytilanteessa makeisveron korotus on perusteltu, mutta miksi tulevaisuudessa tulisi siirtyä yleisempään sokeriveroon.

Arvoisa puhemies!

Nyt käsittelyssä olevassa hallituksen esityksessä esitetään makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmisteveron korotusta, painotus vieläpä niin, että virvoitusjuomien veroa korotetaan enemmän, sillä nykyisin näiden valmistevero on alhaisempi. Keskimäärin näiden tuoteryhmien hinnannousut olisivat niin, että makeisten hinta nousisi keskimäärin 2 prosenttia, jäätelön 3,5 prosenttia ja virvoitusjuomien 2,5 prosenttia. Tämän esityksen pohjana on valtion taloustilanne, ja se on nähtävä siltä osin puhtaasti fiskaalisena. Kerätään 50 miljoonaa euroa lisää verotuloja ja yhteensä siis valmisteveron kautta 185 miljoonaa euroa. Tästä näkökulmasta veronkorotus on perusteltu tilanteessa, jossa myös ensi vuonna valtio ottaa noin 7 miljardia euroa lisää lainaa.

Kuitenkaan pidemmälle katsottuna ei voi nähdä, että tällainen tuotenimikkeisiin perustuva valmistevero olisi välttämättä se kaikkein paras tapa ratkaista näiden tuotteiden verotusta. Itse näen, että laajemmin tulisi selvittää ja pyrkiä kohti yleistä sokeriveroa, ja tätä voi katsoa oikeastaan kahdesta näkökulmasta.

Ensinnäkin kilpailuneutraliteetin ja yritysten ja suomalaisten työpaikkojen näkökulmasta tuntuu erikoiselta, että emme verota keksejä, mutta verotamme makeisia. Emme verota pullapitkoja, mutta verotamme jäätelöä. Tästä näkökulmasta nämä tuotteet, jotka aidosti kilpailevat keskenään, pitäisi saada yhdenvertaiseen asemaan.

Toisaalta myös terveyspoliittisesta näkökulmasta laajempi sokerivero olisi perusteltu. Liikalihavuus etenkin nuorten keskuudessa on kasvava ongelma myös Suomessa, ja valmisteverossa tulisi tämän pelkän fiskaalisen tavoitteen sijaan tai sen ohella olla vahva terveyspoliittinen tavoitteen asetanta. Tässä nimenomaan on tunnistettava, että sokerihan se on, joka liikalihavuutta aiheuttaa. Nykyisellä, tuotenimikkeeseen perustuvalla verolla on esimerkiksi tilanne se, että limonadia verotetaan, mutta niin verotetaan kivennäisvesiäkin, ja tältä osin ei voi nähdä huonona kivennäisvesien juontia, koska niissä ei sokeria ole.

Pidänkin perusteltuna, että selvitetään mahdollisuudet laajemman sokeriveron käyttöönottoon, mutta tässä tilanteessa, jossa fiskaalisesta näkökulmasta politiikkaa tehdään, pidän kyllä tätä veronkorotusta perusteltuna.

Juttu osoittaa yhteiskuntamme umpimielisyyttä monella tasolla.

Ensinnäkin on inhimillisesti täysin väärin, että yhteiskunta vie tarveharkinnalla työntekijältä työn, jonka hän on hoitanut erinomaisesti palvellen niin omaa ja mahdollisen perheensä etua, työnantajansa etua kuin Suomenkin etua.

Toiseksi tilannetta voi pitää yritysten näkökulmasta täysin kohtuuttomana. Yritysten toivotaan työllistävän ja toimivan hyvinä työnantajina. Ja sitten kun ne työllistävät ja niiden työntekijät oppivat työnsä ja hoitavat sen esimerkillisesti, pakotetaan yritys lopettamaan työsuhde. Yritykseltä viedään mahdollisuudet toimia työntekijöitään kohtaan inhimillisesti ja harjoittaa hyvää henkilöstöpolitiikkaa.

Kolmanneksi tilanne on aivan älytön maahanmuuttopoliittisesta näkökulmasta. Maahanmuuttajien integroinnista puhutaan paljon ja tässä painotetaan nimenomaan työn tärkeyttä. Uutisoidussakin tapauksessa kyse oli turvapaikanhakijoista, jotka saivat työskennellä niin kauan kuin heidän hakemuksensa olivat Maahanmuuttovirastossa vireillä. Tämän jälkeen ilmoitettiin tylysti työlupia haettaessa, ettei heitä tarvitakaan, koska Suomesta on tilastojen mukaan saatavissa työvoimaa, jolla on suurempi oikeus heidän hoitamaansa työhön, kuin heillä itsellään.  

Kenties käsittämättömin on kuitenkin se tosiasia, ettei tämä väitetty suomalainen työvoimareservi ole siivousyrittäjän näkökulmasta todellinen. Tilastot eivät työnantajan näkökulmasta paljoa lämmitä, jos hakuilmoituksiin ei tule vastauksia motivoituneilta ja asiansa osaavilta hakijoilta. Jos suomalaisia siivoajiksi haluavia muka on jonossa yrittäjän ovella, niin miksi yritykset sitten ehdoin tahdoin palkkaavat pätkätöihin heikosti kieltä osaavia ulkomaalaisia?

Todellisuus on toinen, vai kuinka moni tätä lukevista oikeasti olisi valmis siirtymään väliaikaisesti työttömäksi jäädessään siivoamaan? Niinpä. Tähän ei väliaikaisena valintana kannusta myöskään sosiaaliturvamme. Ilman maahanmuuttajia jäisivät metroasemamme, toimistomme ja julkiset vessamme siivoamatta ja yöbussimme ajamatta.

Meillä ei ole varaa jäykällä tarveharkinnalla ottaa ihmisiltä pois heidän työpaikkojaan. Ei etenkään silloin, kun alan tyhjiin paikkoihin ei löydy hakijoita. Me tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa ja nämä ihmiset ovat osoittaneet, että he haluavat ja pystyvät tekemään työtä maassamme. Kun huoltosuhteemme heikkenee, tulee tarve työtätekevälle väestölle kasvamaan entisestään.

Yhteiskunnan ei pitäisi kyykyttää työtä tekeviä ihmisiä eikä työllistäviä yrityksiä, joita se kipeästi tarvitsee.

Hyvä kysymys on kuitenkin se, ratkaistaanko tätä parhaalla tavalla rahoitusmarkkinaverolla. Uhkana on nimittäin se, että komission mukaan vero heikentäisi talouskasvua noin 0,5 % vuositasolla kaikkien yritysten rahoituskustannusten noustessa. Tämä ei ole pieni hinta.

Suomella on haasteita hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamisessa jo ilman talouskasvua hidastavia hankkeita. Itse toivoisinkin pankkisektorin reformin lähtevän liikkeelle rahoitusmarkkinaveron sijaan ensisijaisesti riskien läpinäkyvyyden, tarkemman valvonnan ja tarvittaessa kovempien pääomavaatimusten kautta.

Hallitusohjelman mukaan Suomi kuitenkin kiirehtii kansainvälisen rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa maantieteellisesti mahdollisimman kattavasti. Tavoitteena on globaali vero, mutta ensi vaiheessa kyseeseen voi tulla myös EU:n tasolla toimeenpantava järjestelmä.

Nyt haasteena onkin se, että ainakin Iso-Britannia on ilmoittanut vastustavansa komission esitystä EU:n rahoitusmarkkinaveroksi. Nykytiedon valossa näyttääkin epätodennäköiseltä, että hanke toteutuisi koko EU:n tasolla.

Riippumatta siitä kannatammeko rahoitusmarkkinaveroa globaalina tai EU-tason järjestelmänä vai emme on aivan selvää, ettei Suomi voi ottaa veroa käyttöön yksin. Tämän ainoa vaikutus olisi nimittäin se, että rahoitusmarkkinayritykset siirtyisivät ulos Suomesta. Tätä ei voi toivoa kukaan.

Puhuin tänään jälleen valtuustossa tarpeesta tehostaa kaupungin palveluntuotantoa budjettikäsittelyn yhteydessä. Puheenvuoro löytyy tästä alta.

Arvoisa puheenjohtaja,

Kuten jo usein todettu, päätämme Helsingin budjetista suuren talouden epävarmuuden keskellä. Talouden taivaalle etenkin Euroopassa kerääntyvien synkkien pilvien keskellä meillä on kaksi vaihtoehtoa: Voimme olla varovaisia ja vastuullisia tai luottaa optimistisina positiiviseen talouskehitykseen.

Itse kannatan kaupungin talouden rakentamista varovaisuuden ja vastuullisuuden varaan. Liian varovaisuuden vaikutukset on aina helppoa korjata, liiallisen optimismin ei. Rahaa on helppoa käyttää tulevina vuosina enemmän, säästöt sen sijaan tuntuvat tässä salissa aina yhtä vaikeilta.

Helsingin jatkaessa velkaantumista on meidän tulevina vuosina todella ponnisteltava talouden tasapainottamiseksi. Tälle haasteen aiheuttaa yleisen taloustilanteen ja helsingin energian investointien ohella väestön ikääntymistä seuraava palveluiden kysynnän kasvu. ”Suu säkkiä myöden”-ajattelun vahvistuminen on nyt jos koskaan tärkeää paitsi helsinkiläisen veronmaksajan, myös pääkaupunkiseudun kuntarakennekeskustelun kannalta. Kuntien naimakaupoissa on selvää, että vakavarainen kiinnostaa enemmän kuin köyhä kumppani.

On tärkeää, että me kaikki kannustamme kaupunkia etsimään tapoja palveluiden tuottamiseksi nykyistä fiksummin. Tilaisuuksia tähän on varmasti lukemattomia, kunhan vain kannustamme työntekijöitä tähän ja palkitsemme siitä.

Puolueiden kesken kiinnitettiinkin neuvotteluissa huomiota useisiin mahdollisuuksiin tehostaa palveluiden tuotantoa. Nostan näistä esiin nyt yhden.

Tein jo keväällä 2010 talousarvioaloitteen siitä, että Helsingissä tulisi kokeilla palvelualoite-käytäntöä, jossa kunnan ulkopuolinen toimija, esimerkiksi järjestö, säätiö tai yritys, voi esittää haasteen jonkun kaupungin palvelun tai sen osan tuottamisesta paremmin kuin kaupunki itse. Kaupungilla olisi velvoite arvioida haastetta ja vastata siihen. Kaupunki siis, valtuutettu Peltola, arvioi itse onko haaste kaupungille edullisempi tapa järjestää palvelu.

Tuolloin perustelin aloitettani sillä, että käytäntö voisi edistää kaupungin ikiaikaisten palvelurakenteiden uudistumista, edistää kaupungin oman palveluntuotannon tehostumista ja vähintäänkin johtaa laskentaosaamisen sekä kustannustietoisuuden kasvuun kaupungin organisaatiossa. Kaupunki saisi joka tapauksessa paljon tietoa siitä, missä ja miten muut toimivat paremmin. Esimerkit ainakin länsinaapurissa vaikuttavat lupaavilta.

Osa virastoista kannatti tuolloin käytännön kokeilemista, osa taas vastusti. Vuoden 2011 talousarvio kuitenkin velvoitti kaupungin selvittämään käytännön toteuttamista Helsingissä. Poliittisten ryhmien toimesta vuoden 2010 talousarvioon lisätty kirjaus selvityksestä on kuitenkin jäänyt huomiotta.

Nyt kirjaus kuitenkin uusittiin poliittisten ryhmien toimesta vuoden 2012 talousarvioon, vieläpä vahvistettuna mahdollisuudella kokeilla käytäntöä. Toivon todella, että nyt kaupungin johto toteuttaa poliittisen tahdon palvelualoite-käytännön selvittämisestä ja kokeilusta. Selvitys ja mahdollinen kokeilu sopisi mielestäni sektorirajat ylittävänä talous- ja hallintokeskuksen vastuulle.

Palvelualoite-käytäntö ei varmastikaan yksin ratkaise tulevien vuosien haastetta palveluiden tehostamisen osalta. Se voi kuitenkin aloittaa muutoksen ja olla tätä kautta osa ratkaisua.

Alkoholipolitiikasta on puhuttu tänä syksynä myös laajemmin. Etenkin peruspalveluministeri Ministeri Guzenina-Richardson on osallistunut keskusteluun ehdottaen mm. kaupoissa myytävän oluen laimentamista. Esimerkkiä on haettu Ruotsista, missä kaupoissa myytävän oluen alkoholiprosentti on rajattu 3,5%iin.

Vaikka kannatankin terveydelle haitallisten tuotteiden muita tuotteita kovempaa verotusta ja ihmisten kannustamista tätä kautta fiksuihin valintoihin, en voi sanoa innostuvani oluen laimentamisesta. Oluen maun lisäksi tässä voisi kärsiä myös alkuperäinen terveyspoliittinen tavoite.

Ruotsin kokemukset eivät ole rohkaisevia, sillä Ruotsissa 2/3 oluesta juodaan vahvana (keskimäärin 5,5 %; Suomessa 4,6 %), 30 % juodusta oluesta on peräisin ulkomailta tai harmailta markkinoilta ja alkoholin maahantuonti sekä kulutus ovat kasvaneet koko 1990-luvun.

Ruotsissa vahvan oluen kulutus vuonna 2009 oli yli kaksinkertainen vuoteen 1990 verrattuna; samana aikavälinä ”folkölin” eli laimean oluen kulutus on puolittunut.

Todennäköinen seuraus oluen laimentamisesta Suomessa olisi se, että 3,5 %:n oluen sijaista juotaisiin väkevämpiä oluita tai muita väkevämpiä juomia. Myös maahantuonti todennäköisesti lisääntyisi ja valvonnan mahdollisuudet heikkenisivät.