Suomi joutuu tällä vuosikymmenellä etsimään vastauksia kolmeen aikamme suureen haasteeseen. Meidän on pysäytettävä julkisen sektorin velkaantuminen, parannettava yritystemme kilpailukykyä ja löydettävä uusia menestystarinoita sekä vastattava väestön ikääntymisen alati voimistuvaan haasteeseen. Viimeksi mainittu on haasteista suurin, vaikka sen vaikutukset tuntuvat vähän kerrallaan.

Väestön ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen ongelmaan on vain yksi kestävä ratkaisu: Suomi tarvitsee lisää työtä. Työn määrän voidaan nähdä määräytyvän markkinoilla, jossa määrään vaikuttavat sekä työn kysyntä että tarjonta. Pidemmällä aikajänteellä työn kysyntä tosin mukautuu usein tarjonnan mukaan.

Työn kysynnän näkökulmasta elinkeinorakenteemme on vahvassa murroksessa, jossa palvelutyön osuus kasvaa ja teollisen työn osuus laskee. Meidän tuleekin etsiä uusia korkeaan osaamiseen ja tuottavuuteen pohjautuvia liiketoimintamahdollisuuksia, jotka luovat työpaikkoja. Lähestyessämme työn kysyntää poliittisen päätöksenteon näkökulmasta törmäämme tuttuihin yritysten kilpailutekijöihin: Miten juostavat työmarkkinamme ovat ja toisaalta miten suuren kustannus- ja verotaakan asetamme yrityksille.

Tarvitsemme siis väestön ikääntyessä panostuksia innovaatioihin ja osaamiseen sekä kilpailukykyä parantavaan työ- ja elinkeinopolitiikkaan.

Työn tarjonnan näkökulmasta haaste on vaikeampi. Olemme keskustelleet paljon työurien pidentämisestä alku- ja loppupäästä (eläkkeelle myöhemmin ja opiskelijat työelämään aiemmin). Lisäksi on puhuttu paljon työhyvinvointiin panostamisesta ja syrjäytymisen ehkäisystä – valitettavasti tavoitteet on helpompi sanoa kuin saavuttaa.

Kaikki panostukset työurien pidentämiseksi alku- ja loppupäästä ovat tarpeen ja kannatettavia, kuten myös syrjäytymisen ehkäisy. Tehdyt ratkaisut eivät kuitenkaan yksin riitä. Tarvitsemme työn määrän lisääntymistä kaikissa väestöryhmissä. Onkin tärkeää huomata, että työkyvyn lisäksi ihmiseltä vaaditaan työhalua. Työhalun kasvattamisesta on puhuttu melko vähän.

Työelämän ulkopuolella olevan väestönosan työhalua pohtiessa huomio kiinnittyy väistämättä sosiaaliturvajärjestelmäämme. Miten hyvin järjestelmämme kannustaa työllistymiseen, vaikka vain satunnaisesti?

Vastaus on ikävä: Varsin huonosti. On hälyttävää, että satunnaisia tai osa-aikaisia ansiotuloja saavan perusturvan varassa elävän marginaaliveroaste on noin 90%. Eli siis satunnaisia hanttihommia tekevän työllä ansaitsema euro on kukkarossa noin 10 senttiä.

Nykyinen sosiaaliturvaverkko on syntynyt vuosikymmenten saatossa tilkkutäkkiperiaattella: Kun yksi kohta on (poliitikkojen mielestä) rispaantunut, on päälle ommeltu uusi paikka. Kokonaisuuden hahmottaminen ja kannustavuus ovat kärsineet, järjestelmän vaikeaselkoisuus kasvanut ja ennustettavuus heikentynyt.

Nyt olisi aika, kohdatessamme ikääntyvän väestön ja heikkenevän huoltosuhteen, pohtia uutta paradigmaa sosiaaliturvajärjestelmälle. Järjestelmä tulisi uudistaa perustaltaan yksinkertaiseksi, läpinäkyväksi ja kaikissa tilanteissa työntekoon kannustavaksi. Jonkinlainen työntekoon kannustava perustulomalli tulee näistä lähtökohdista väistämättä pohdittavaksi.

Myös poliittista tilausta aiheelle on, joskin moni tarkoittaa perustulolla eri asioita. Laitavasemmisto on jo pitkään kannattanut (tosin taoudellisesti epärealistista ja työnteon kannustimiltaan heikkoa) perustuloa. Vihreät ovat niin ikään perustulon kannalla ja määrittelevät ilmeisesti parasta aikaa malliaan uudelleen. Myös Keskusta otti eilen merkittävän askeleen asiassa, kun heidän sosiaali- ja terveysvaliokuntaryhmänsä peräänkuulutti hallituksen kehyspäätökseen jättämässään vastalauseessa perustuloa. Jopa demareiden piiristä kuului positiivista joulun alla, kun Jutta Urpilaisen talouspoliittinen erityisavustaja Ville Kopra esitti blogissaan harkittavaksi jonkinlaista perustulomallia.

Eikö olisi siis syytä päästä asiassa jo vähintään selvityksen asteelle?

Perusteesejäni oli, että yhä useammissa työtehtävissä mekaaniset työn mittarit (aika, paikka) vähenevät, joustavuus suuntaan ja toiseen lisääntyy, työn arvo syntyy avoimesta vuorovaikutuksesta ja ideoiden jakamisesta, työntekoon tulee kannustaa kaikissa tilanteissa, syrjäytymistä tulee ehkäistä ja korkeaan osaamiseen panostaa.

Tänä vuonna olen useampaankin otteeseen miettinyt työehtosopimusjärjestelmäämme ja työmarkkinaosapuolien kykyä muuttua maailman mukana. Se ei ole ollut viime vuosina hääppöinen.

On toki hienoa, että työmarkkinaosapuolet kykenivät vihdoin tänä keväänä solmimaan työurien pidentämiseen tähtäävästä sopimuksesta. Sopimusta kuitenkin neuvoteltiin vuosikausia aina Matti Vanhasen Rukan lumista alkaen. On aivan turhaa kuvitella, että eläkejärjestelmään nyt sovitut muutokset riittävät suomalaisten ikääntyessä.

Työmarkkinajärjestöt paitsi edustavat varsin rajallisia osajoukkoja työmarkkinoilla, eli vakituisessa työsuhteessa olevia sekä lähinnä suurimpia työnantajia, ne tuntuvat ennen muuta säilyttävän vanhaa sen sijaan, että luotaisiin uutta. Kun katsoo nuorten ja opiskelijoiden toimintaa työmarkkinoilla voi olla varma siitä, että maailma tulee muuttumaan myös sen osalta, miten ja millä tasolla työelämän pelisäännöistä oikein tulevaisuudessa sovitaan.

Nuoret ikäpolvet nimittäin arvostavat vapautta ja mahdollisuutta sopia asioista siten, kuten kulloinkin itselle hyvältä näyttää. Toisaalta tätä seuraa ymmärrys siitä, että joskus on pakko joustaa myös toiseen suuntaan. Ajatus siitä, että luottamuksellinen ja yksilöllinen suhde työnantajan ja työntekijän välillä perustuisi ennen muuta yleissitoviin työehtosopimuksiin (vaikka niitäkin usein tarvitaan) on mennyttä maailmaa. Työnantajan ja työntekijöiden tilanne on usein yksilöllinen, joten sen pusertaminen valmiiseen tiukkaan muottiin ei palvele tarkoitustaan.

Hyvä esimerkki kehityksestä on lahjakkaimpien nuorten lääkärien ja sairaanhoitajien hakeutuminen yksityiselle sektorille työuran alussa kunnallisten palvelussuhteiden sijaan. Töitä tehdään yksityisellä yleensä enemmän, eikä vertailujen mukaan palkkataso useinkaan enää ylitä kunnallista verrokkiaan. Kuitenkin joustavuus, yksilölliset tavat räätälöidä työsuhdetta sekä sopia asioista hyvinkin erikoisin järjestelyin houkuttaa verrattuna julkisiin työnantajiin.

Yksi asia on kuitenkin varmaa, vaikka maailma muuttuu ja aikanaan myös työmarkkinaosapuolet sen mukana. Työtä tarvitaan myös tulevaisuudessa ja vain työnteolla Suomi selviää kohtaamistaan taloudellisista haasteista. Annetaan siis työlle, olipa kyseessä palkkatyö tai yrittäjyys, arvo, joka sille kuuluu.

Hyvää työn juhlaa kaikille!

Riihessä päätettiin kuitenkin myös monista muista asioista kuin sopeutuksesta. Eräs tällainen päätös koski julkisten tietovarantojen avaamista kansalaisten ja yritysten hyödynnettäviksi.

“Hallitus avaa julkiset tietovarannot systemaattisesti ja mahdollisimman nopeasti kansalaisten ja yritysten hyödynnettäviksi. Tätä kautta haetaan kasvusykäystä uudelle yritystoiminnalle, joka nojaa mm. ohjelmistoalan vahvaan osaamispohjaan.”

Päätös on merkittävä. Käytännössä se tarkoittaa, että julkiset tietovarannot tuodaan saataville, niiden käyttöehdot asetetaan niin, että tiedon hyödyntäminen on kaupallisestikin mahdollista, ja ne ovat saatavilla myös koneluettavassa muodossa. Tästä syntyy paljon hyvää.

Otetaan alkuun muutamia esimerkkejä julkisesti kerätylle tiedolle rakentumista sovelluksista. www.reittiopas.fi lienee monelle tuttu, kuten saattaa olla valtion talousarvion visualisointikin. Mainiosta verokuitti.fi palvelusta suomalainen tarkastaa mihin juuri hänen maksamansa verot menevät, kaavoitustilannetta ja muita paikkatietoja kokevia tietoja hän löytää paikkatietoikkuna.fi palvelusta ja museaalisia aineistoja museosuomi.fi palvelusta. Kansainvälisessä Open Data Challenge:ssa toiseksi sijoittunut suomalainen Nomen est omen puolestaan kertoo sukunimien kantajista. Sieltä selvisi mm. että olen toinen Männistö-niminen kansanedustaja Suomen historiassa ja että kaikkiaan 37 Männistöä kaatui sodissa 1939-1945.

Pikkuasioita? Tuskinpa vain. Euroopan komissio on arvioinut, että EU27 alueella julkisten tietovarantojen avaaminen toisi 40 miljardin euron suorat hyödyt. Välilliset hyödyt huomioiden potti kasvaisi kaikkiaan n.140 miljardin euron luokkaan. Julkisen hallinnon läpinäkyvyys ja kansalaisten tiedonsaanti paranevat, tutkimuksen ja innovoinnin tarvitsema materiaali on paremmin saatavilla, vaikutusten seuraaminen mm. ympäristön kanalta helpottuu ja kaiken lisäksi raakatiedossa olevat virheet tulevat paremmin esiin, kun tietoa tarkastelee useampi taho. Kaikki hyötyvät.

EU-maista Suomi hyötyisi luultavasti selvästi keskimääräistä enemmän. Suomesta löytyy nimittäin paitsi osaavia ja visionäärisiä sovelluskehittäjiä, myös vahvat julkiset tietovarastot monilta aloilta. Tietoja väestöstä, terveydestä, kirjastotietokanoista, julkisista hankinnoista, maastosta ja rakennuksista, liikenteestä, julkisesta taloudesta, taiteesta, veneistä, autoista, metsistä, yrityksistä, rikosseuraamuksista ja mitä moninaisimmista muista asioista löytyy runsaasti. Jalostettavaa raaka-tietoa ja taitavia jalostajia löytyy. Pitää vain rakentaa tiet, joita pitkin jalostajat pääsevät raaka-aineensa luo. Nämä tiet on nyt päätetty rakentaa.

Tietovarastoissa oleva raakatieto on paikallaan nähdä resurssina ja vieläpä sellaisena resurssina joka ei kulu, vaan vahvistuu käytössä. Digitaalisessa muodossa se on levitettävissä, yhdisteltävissä ja muokattavissa uudenlaisiksi sovelluksiksi. Mitä enemmän tietovarantoja on saatavilla, sen moninaisempia sovelluksia on luotavissa. Mitä moninaisempia sovelluksia luodaan, sen suuremmaksi tietotaitomme kasvaa. Positiivinen oravanpyörä on valmis.

Kaiken tämän kehun jälkeen on voikin vain ihmetellä, miksi vasta nyt?

Kukaan ei tätä uudistusta varsinaisesti vastusta, mutta silti eteneminen on ollut todella hidasta. USA avasi tietovarastonsa 2008, neljä vuota sitten. Sokea Reettakin on jo kauan nähnyt hyötyjen olevan valtavasti haittoja suuremmat.

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt vaan kääritään hihat ja pannaan päätökset toteen.

Oma puheenvuoroni valotti näkökohtiani, joita etenkin vuosi sitten vaalien alla valotin usein blogissani. Näkökulma ei ole muuttunut.

Puheenvuoroni tässä alla.

Arvoisa puheenjohtaja,

Valtakunnan hallitus on päättänyt toteuttaa kuntarakenteiden reformin, jolla vastataan koko Suomessa haasteisiin, joita vuosisataiset rakenteet aiheuttavat väestön ikääntyessä ja muuttoliikkeen voimistuessa kohti kaupunkeja.

Kuntauudistuksen tarve on selkeä koko maassa, mutta sen perusteet eri nousevat eri lähtökohdista. Kuntarakenneuudistuksen merkitys korostuu metropolialueella nimenomaan kansallisen kilpailukyvyn ja kasvupotentiaalin turvaamisen näkökulmasta. Nykyrakentein ei kerta kaikkiaan voida jatkaa. Tätä tukevat myös lukuisat havainnot toteutetussa kunnallishallinnon rakenneselvityksessä ja tältä osin toivoisi tosiasioiden tunnustamista niin pääkaupunkiseudun kuin muidenkin Suomen alueiden osalta myös valtuutettu Kiviniemeltä.

On syytä tunnustaa tosiasiat myös siltä osin, ettei vapaaehtoisuus ole koskaan historiassa ollut vallalla pk-seudun kuntarakenneuudistuksissa. Ei myöskään kuntaministeri Kiviniemen aikana toteutetussa, sangen perustellussa, Östersundomin pakkoliitoksessa Helsinkiin. On kuitenkin hienoa kuulla, että myös Keskusta kannattaa kuntajakoselvittäjän nimeämistä pk-seudulle.

Suurimpina ongelmina nykyrakenteiden osalta voidaan nähdä seudun kuntien välinen miinussummakilpailu, elinkeinopolitiikan hajanaisuus sekä kyvyttömyys vastata maankäytön-, liikenteen ja asumisen haasteisiin seudun kokonaisedun näkökulmasta.

On selvää, ettei miinussummakilpailu seudun kuntien välillä esimerkiksi yritysten sijoittumisesta tai parhaimmista veronmaksajista palvele koko Suomen etua. Paukut kannattaisi laittaa kilpailuun Tukholman, Tallinnan ja Pietarin kanssa.

Liikkumiseen käytetään pk-seudulla kohtuuton määrä aikaa ja vaivaa kansainvälisiin verrokkeihin suhteutettuna. On hyvin todennäköistä, että ainakin länsimetro olisi rakentunut jo kauan sitten, jos olisimme katsoneet kokonaisuutta ja tehneet päätökset sen perusteella.

Vallitsevista ongelmista kenties suurin on asumisen hinta ja edelleen kilpailu veronmaksajista, joka nostaa asumisen hintaa koko pk-seudulla. Kokonaisuutta katsoen ratkaisut olisi nykyistä helpompaa löytää.

Helsingillä ei ole syytä ylimielisyyteen tai oman kilven kiillottamiseen kuntarakennekeskustelussa. Meillä on, totta vie, paljon opittavaa Espoolta ja Vantaalta niin palveluiden eri tuotantotapojen, palvelujärjestelmän tehokkuuden kuin hallintorakenteidenkin saralla. Yhdessäkään verrokkikunnassa ei matka kaupunginjohtajasta suorittavalle tasolle ole hallinnollisesti yhä pitkä kuin meillä.

On kuitenkin selvää, että tarkempi selvitys alueen haasteista ja tulevien ratkaisujen mahdollisuuksista on syytä toteuttaa myös ja etenkin pääkaupunkiseudulla. Tässä vaiheessa ei ole syytä rajoittaa selvitystä tai asettaa lähtökohtaisia raameja liian tiukoiksi. Keskustelu on tervetullutta ja tärkeää, eikä lopullinen ratkaisu ole varmasti missään määrin tiedossa.

En siis ymmärrä miksi Vihreät haluaisivat ehdottomasti ripustautua nykykuntien kokoisiin ja näköisiin pitäjiin. En nimittäin usko, että nämä juuri nykykuntien mukaiset pitäjät olisivat paras tapa turvata lähidemokratiaa.

Selvitetään asiat perin pohjin ja katsotaan sitten, mikä malli paitsi turvaa lähidemokratian, myös ratkaisee seudun nykyongelmat ja on poliittisesti toteutettavissa.

Myös kansalaisilla on nimittäin oikeus tietää.

Jo tänään kuitenkin kommentoimme edustajakollega Mikael Jungnerin kanssa hallituksen panostuksia kasvun aikaansaamiseksi. Ohjelma on todella uskottava panostus talouden ja työpaikkojen määrän kasvuun.

Tiedotteemme alla.

Jungner ja Männistö: Hallitus panostaa kasvuun

Startup-kansanedustajien esiin nostama enkelisijoittajien verokannustin aktivoimaan pääomamarkkinoita.

Hallitus on päättänyt ottaa käyttöön kasvuyrittäjyyttä tukevan verovähennyksen enkelisijoittajille, korottaa yrityksiin tehtyjen sijoitusten hankintameno-olettamaa ja toteuttaa yritysten t&k-toimintaa vauhdittavan t&k-menojen verokannustimen. Lisäksi hallitus korottaa yritysten mahdollisuuksia kirjata poistoja, mikä vauhdittaa yritysten halua investoida Suomeen.

Eduskunnan Start Up-verkoston perustajajäsenet kokoomuksen kansanedustaja Lasse Männistö ja SDP:n puoluesihteeri, kansanedustaja Mikael Jungner kehuvat kehysriihessä sovittuja päätöksiä.

”Eduskunnan Startup-verkoston tavoite riskirahoitusmarkkinoiden kasvun tukemisesta johtaa nyt konkreettisiin päätöksiin. Hallituksen päätös kannustaa yksityishenkilöitä sijoittamaan suomalaisiin pk-yrityksiin ja antaa piristysruiskeen yritysten ja työpaikkojen määrän kasvulle”, toteaa Junger.

”Suomessa virinnyt positiivinen kasvuyrittäjyyden kulttuuri saa nyt vastinparikseen panostuksia kasvun rahoitukseen. Nimenomaan yksityisen pääomamarkkinan ohuus on rajoittanut kasvuhaluiten yritysten kasvun edellytyksiä. Maailmalla enkelisijoittajien verokannustimet ovat tuottaneet hyviä tuloksia, joten uskon tähän myös Suomessa”, kehuu Männistö hallituksen päätöstä.

Keskustelu kasvuyrittäjyyden edistämisestä pk-yrityksiin tehtävien sijoitusten verokannustinmallin kautta sai alkunsa Lasse Männistön, Mikael Jungnerin ja Risto Siilasmaan esityksestä (HS 25.9.).

Myös muut hallituksen kasvua tukevat päätökset saavat kaksikolta kiitosta. T&K-verokannustin kannustaa suomalaisyrityksiä panostamaan tutkimus- ja kehitystoimintaan ja toisaalta houkuttelee T&K-intensiivisiä yrityksiä investoimaan Suomeen. Poistomahdollisuuksien lisääminen taas tutkitusti kannustaa yrityksiä investoimaan.

”Kasvua, rohkeutta, toivoa ja työtä” kiteyttää kaksikko kiteyttää sen, mitä päätökset merkitsevät Suomelle.

Päätökset tehtiin tänään hallituksen kehysriihessä.

Kova väite? Tulkitkaa itse.

“Kela-korvausten maksaminen monikansallisten yritysten voittoihin ei ole kestävää terveyspolitiikkaa”

Otsikko kuvaa hyvin perusnäkökulmaa, joka kulkee koko tekstin lävitse. Ministeri vastustaa kivenkovaan otsikossa esitettyä kauhukuvaa, jota kukaan ei ole koskaan esittänytkään puoltavansa. Kyseessä on klassinen argumentaatiovirhe.

Argumentaatiovirheen ohessa tämä väite, joka toistuu eri muodoissa ministerin kirjoituksessa, sisältää myös asiavirheen: Kela-korvauksia eli Kelan maksamia sairasvakuutuskorvauksia ei makseta yrityksille, vaan potilaille, jotka palveluita käyttävät. Näitä palveluita asiakkaat voivat hankkia n. 300 sosiaali- ja terveydenhuollon yritykseltä. Näistä ulkomaalaisten pääomasijoittajien omistuksessa on 3 kappaletta.

Entä menevätkö sairausvakuutuskorvaukset sitten yritysten hintoihin? Eivät ainakaan valtaosin. Korvaus nostaa palveluiden kysyntää, eli ohjaa potilaita julkiselta sektorilta yksityiselle, ja siten lisäävät yritysten liikevaihtoa. Kuitenkin markkina on kilpailtu, joten yritykset eivät voi ulosmitata koko kuluttajan ylijäämää, ja näin ollen kuluttajan ostovoiman lisäyksestä korkeintaan osa päätyy hintoihin ja yritysten liikevaihdon kautta mahdollisesti voittoon.

“Tällä hetkellä yksityinen avoterveydenhuolto on jossain määrin maksukykyisille ohituskaista verorahoitteiseen erikoissairaanhoitoon. Kahden kerroksen palvelujärjestelmä on johtanut myös tilanteeseen, jossa julkisten terveyskeskusten kehittämiselle ei ole kaikkien tahojen varauksetonta tukea.”

Minun on vaikea käsittää, mihin ministeri tällä väitteellään pyrkii. Nykyisin jokaisella suomalaisella on oikeus verorahoitteiseen perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Tarkoittaako ministeri siis, että yksityiseltä puolella yleislääkärillä käyneellä ja erikoissairaanhoitoon lähetteen saaneella potilaalla ei pitäisi olla oikeutta enää verorahoitteiseen erikoissairaanhoitoon?

On myös outoa, että ministeri katsoo voivansa kertoa itsensä kansa eritavoin ajattelevien “tahojen” ajattelun syyt. Ainakin itse olen hyvin sitoutunut julkisten terveyspalveluiden kehittämiselle.

“Kela-korvaukset ovat yksittäisinä kertakorvauksina yksityisessä perusterveydenhuollossa niin pieniä, että ne, jotka yksityisiä käyttävät, käyttäsivät niitä jatkossakin. Säästetty raha investoistuna julkiseen perusterveydenhuoltoon puolestaan poistasi nykyistä eriarvoisuutta terveydenhuollon palveluiden saatavuudessa sosiaoekonomisten erojen perusteella.”

Ministerin käsitys vaikuttaisi olevan, että sairausvakuutuskorvauksilla ei ole mitään vaikutusta valintaan mennä yksityiselle puolelle julkisen perusterveydenhuollon sijaan. Taloustiede ajattelee toisin. Jos uskomme taloustiedettä ja ministeri sattuu erehtymään, niin sairausvakuutuksien poiston seurauksena tietty osa kysynnästä siirtyisi julkiselle puolelle. Tämä johtaisi helposti kokonaiskustannusten nousuun, sillä Kelan sairasvakuutuskorvaukset ovat vuosittain vain 250 miljoonaa euroa, eli alle 2 % julkisen terveydenhuollon menoistamme.

“Sosiaali- ja terveydenhuolto avattiin aikoinaan yksityiselle sektorille tarkoituksena tukea pk-yrittäjyyttä. Kehitys on kuitenkin parinkymmenen vuoden aikana johtanut monikansallisten yritysten toimintaedellytyksien vahvistumiseen ja terveyskeskusten köyhtymiseen. Tämä puolestaan on omalta osaltaan johtanut terveyserojen kasvuun. Suomella ei ole tällaiseen varaa.”

Sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa terveyseroja koskevaa tietoisuutta edistävässä TEROKA-hankkeessa todetaan terveyserojen syiden kytkeytyvän elinoloihin ja työoloihin, erilaiseen fyysiseen ja psykososiaaliseen kuormitukseen ja sukupolvienkin yli ulottuviin kulttuurisidonnaisiin käyttäytymismalleihin. Hankkeeseen liittyvältä Kaventaja-sivulla todetaan terveyserojen syystä seuraavaa:

“Lääkärilehdessä (48/2011.2.12.2011) julkaistut tutkimukset antavat selkeitä viitteitä terveyserojen kasvun syistä. Suuri osa eroista ja niiden kasvustakin johtuu alkoholiperäisistä kuolemista sekä myös syövästä ja iskeemisestä sydäntaudista. Kaikkien näiden kansanterveysongelmien taustalla ovat elintavat, runsas alkoholinkäyttö, tupakointi, vähäinen liikunta ja epäterveellinen ruoka.”

Minusta on kohtuutonta, että peruspalveluministeri väittää terveyserojen johtuvan yksityisestä terveydenhoidosta, kun tosiasialliset syyt löytyvät ihmisten elintavoista ministerin oman ministeriönkin mukaan.

Toivottavasti on käynyt valmentamassa myös muita eduskuntaryhmiä. Ja toivottavasti viesti on myös sisäistetty.

Tässä hieman pidemmässä kirjoituksessa linjaan siitä, mitä hallituksen minun mielestäni tulisi tänä keväänä päättää eri haasteiden taklaamiseksi. Sidon oman linjani tämän hallituksen jo aiemmin tekemiin päätöksiin (hallitusohjelman reunaehdot), enkä esityksissäni vaadi mitään ylimääräisiä leikkauksia tai verotoimia, vaan lähden siitä, että hallitus pitää kiinni omasta ohjelmastaan.

Talouspolitiikka

Hallitusohjelma nuotittaa Jyrki Kataisen hallituksen talouspolitiikkaa seuraavasti

- Valtion velkasuhde käännetään laskuun vaalikauden loppuun mennessä.
- Valtion talouden alijäämä painetaan korkeintaan 1 % bruttokansantuotteesta 2015 mennessä.

Talouspolitiikan, joka on kiistämättä hallituksen suurin haaste, osalta suoraselkäisiä päätöksiä vaaditaan nyt. Kevään ratkaisut tulevat kertomaan ylipäätään sen, voiko hallitus onnistua omien tavoitteiden saavuttamisessa.

VM:n viesti on yksiselitteisen selkeä ja rehellinen. Ennustetulla 1,4 % vuosittaisella talouskasvulla 2,5mrd € lisäsopeutustoimet eivät tasapainota valtiontaloutta tai käännä velkasuhdetta laskuun. 3,5mrd € lisäsopeutustoimet pysäyttäisivät velkasuhteen kasvun. Sen sijaan vaaditaan jopa 5mrd € lisäsopeutustoimet valtiontalouden alijäämän supistamiseksi 1 %:iin bkt:sta.

Tosiasiat tunnustaen tilanteesta voi vetää vain yhden politiikkasuosituksen kevään kehysriiheen, sillä Suomen ei tule hiihtää Kreikan viitoittamaa latua pidemmälle. Jo aiemmin hallitusohjelmassa sovitun (2,5mrd €) lisäksi hallituksen tulee toteuttaa mittaluokaltaan 4 – 5 miljardin euron valtiontalouden tasapainotustoimet. Toimet jaksottaisin vuosille 2013 – 2015 niin, että ne leikkaisivat nyt orastavan talouskasvun edellytyksiä mahdollisimman vähän.

Mistä massiiviset 4-5 miljardia sitten voidaan oikein löytää?

Tosiasioihin perustuva vastaus on, että sieltä, minne käytämme eniten rahaa. Alla oma laskelmani suurimmista kohteista, joilla taloutta voitaisiin uskottavasti tasapainottaa

- Kaikkien indeksiin sidottujen valtion kustannuserien korotusten jäädyttäminen 2,5 vuodeksi: 1 750 – 2 000 meur
- Arvonlisäveron korotus 2 % -yksiköllä: 1 400 – 1 500 meur.
- Kuntien valtionosuuksien 10 % leikkaus (vuoden 2012 tasosta): noin 1 050 meur. Samalla kannattaisi nostaa kiinteistöveron ala- ja ylärajoja, mikä kompensoisi kunnille merkittävän osan leikkauksesta.
- Lapsilisien 15 % leikkaus painottuen hyvätuloisiin perheisiin: noin 200meur.
- Yritystukien karsiminen: noin 50-100meur.
- ”Pienet purot”, kuten esimerkiksi tiettyjen rahoituserien siirtäminen rahoitettavaksi veikkausvoittovaroista ja hallinnon / virastoverkon karsiminen: noin 100-200meur.
- Harkitsisin ehkä myös sähköveron nostoa.

Kasvun aikaansaaminen

Hallituksen suurena haasteena on valtiontalouden ja kestävyysvajeen hoidon ristipaineessa kasvun edellytysten synnyttäminen. Vaikkei kasvu tulekaan ratkaisemaan julkisen talouden velkaantumisongelmaa, on se silti välttämätöntä julkisen talouden tulopohjan ja työllisyyden turvaamiseksi.

Suomelle ennustetaan varsin matalan talouskasvun aikaa ja vientikilpailukykymme on viime vuosina laskenut selvästi. Kuviot Suomen viennistä suhteutettuna maailmankauppaan sekä vaihto- ja kauppataseestamme alleviivaavat tilanteen vakavuutta.

Hallituksen on siis, kiitos myös vaadittavien leikkausten kasvua nakertavan vaikutuksen, panostettava uuden talouskasvun edellytyksiin. Oma näkemykseni näiden panostusten taloudellisesta mittaluokasta on noin 300-400meur, mutta paljon voidaan tehdä myös ilman rahaa.

Taloudellisten panosten kohteet tulee valita siten, että ne todella vaikuttavat: Lisäävät yritysten halukkuutta sijoittua ja investoida Suomeen, parantavat yritysten rahoituksen saatavuutta, edistävät halua ottaa yrittäjäriskiä, lisäävät työn tarjontaa tai muuten todella tukevat talouskasvua.

Toimia, joilla hallituksen tulisi mielestäni tukea uutta talouskasvua

- Bisnesenkeleiden kasvuyrityksiin tekemien pääomasijoitusten verokannustin kasvuyrittäjyyden tukemiseksi ja oman pääoman rahoitusmarkkinoiden kasvattamiseksi: noin 100meur
- PK-yritysten T&K-toiminnan verokannustin uusien liiketoimintalähtöisten innovaatioiden synnyttämiseksi: noin 100meur
- Kotitalousvähennyksen korvausprosentin nostaminen 60 %:iin työvoimavaltaisten palveluiden markkinoiden kasvun tukemiseksi ja harmaan talouden torjumiseksi: noin 120-130meur
- Ensimmäisen sairauspoissaolopäivän siirtäminen työntekijän maksettavaksi. Tämä toteutettiin Ruotsissa ja sairauspoissaolot vähenivät kuukaudessa kymmeniä prosentteja lisäten merkittävästi työnteon määrää.
- Yksityishenkilön jäännösvelkavastuun poistaminen (nykyisin 2-5 vuotta) velkasaneerausmenettelyn yhteydessä. Tämä tarkoittaa yrittäjän konkurssitilanteessa uuden mahdollisuuden antamista tavalla, johon usein viitataan puhumalla henkilökohtaisesta konkurssista.
- Kansallinen kokeilu Palveluhaaste-käytännöstä hyvinvointipalveluiden markkinoiden kasvun ja julkisen sektorin palveluntuotannon vertailtavuuden edistämiseksi.
- Strategisesti tärkeiden tai taloudellisilta vaikutuksiltaan merkittävien investointien lupa- ja valitusmenettelyiden virtaviivaistaminen. Tällä hetkellä yksikin valitus esimerkiksi kaavoituksessa voi lykätä miljardien investointihanketta usealla vuodella.
- Palvelinkeskusten määritteleminen energiaintensiiviseksi teollisuudeksi, jolloin ne pääsevät energiaveroleikkurin piiriin. Nyt palvelinkeskukset valuvat naapurimaihimme.
- Mahdollisesti myös muiden Jorma Elorannan työryhmän esitysten toteuttaminen.

Kestävyysvajeen taklaaminen

Akuuttien taloushaasteiden ohella hallituksella tulisi riittää uskallusta puuttua kehysriihessä myös pidemmän aikavälin ongelmaan: Julkisen taloutemme tulot ja menot ovat pitkällä aikavälillä epäsuhdassa vanhusväestön määrän noustessa ja työikäisten määrän laskiessa. Tätä kautta myös kuvitelma siitä, että nyt kannattaa elvyttää velkaantumalla, sillä tuleva kasvu hoitaa alijäämän ja velat siinä sivussa, kannattaa hylätä epärealistisena.

Hallitusohjelma kertoo kestävyysvajeeseen liittyen seuraavia suuntaviivoja

- Aloitetaan kestävyysvajeen umpeen kuromisen edellyttämät toimet 2015 mennessä.
- Toteutetaan rakenteellisia toimia ennustettua nopeamman talouskasvun luomiseksi ja kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi.

Näen näistä linjauksista johdettuna useita toimia, joilla hallituksen tulisi mielestäni jo tämän kehyspäätöksen yhteydessä vastata kestävyysvajeeseen

- Nostaa lakisääteistä eläkeikää kahdella vuodella sen lisäksi, että käytämme kaikki keinot työurien pidentämiseksi pehmein keinoin. Eläkejärjestelmä ei myöskään rahoituksellisesti ole kestävällä pohjalla, joten päätöksiä eläkemaksujen nostosta tulisi tehdä mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.
- Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen määrätietoinen läpivienti kuullen kuitenkin aidosti kuntakenttää paikallisesti parhaista ratkaisuista.
- Säätää kaikille tieteenaloille niin amk- kuin yliopistotasollekin valtakunnallinen yhteisvalinta eri oppilaitoksiin. Tämä nopeuttaisi siirtymistä korkea-asteen opintoihin omalle alalle ja tätä kautta todennäköisesti pidentäisi työuria alkupäästä.
- Tekemällä uudistuksia, jotka lisäävät työn vastaanottamisen ja tekemisen kannattavuutta kaikissa tilanteissa. Etenkin perusturvan kannustinloukkuja tulisi purkaa.

Lopuksi

Nokian Stephen Elop kertoi viime viikolla, ettei yhtiö hänen mukaansa enää seiso palavalla öljylautalla. Nokian tulevaisuuden menestystä ei voi tietää, mutta ainakin akuutti kriisi on vältetty. Nokiassa ymmärrettiin tilanteen vakavuus, muutettiin strategiaa ja oltiin valmiita myös vaikeisiin päätöksiin, kun ne osoittautuivat välttämättömiksi.

Pelkään, ettei monikaan päättäjä edes ymmärrä Suomen olevan samaisella palavalla öljylautalla. Nyt on korkea aika väristä ja puolueesta riippumatta tunnustaa tosiasiat ja tehdä se, mitä vaaditaan.

Hyvät valtuutetut,

Me kaikki tiedämme, millaisen haasteen edessä Helsinki on vähenevien resurssien ja vanhenevan väestön ristipaineessa. Lisäksi julkisen työn tuottavuus on pikemminkin laskenut kuin noussut viime vuosina.

Meidän on kerta kaikkiaan pakko tehdä kaikkemme julkisten palveluiden tuotannon tehostamiseksi. Ainoa vaihtoehto tälle on kuntapalveluiden kurjistuminen ja hyvinvointiyhteiskunnan rapautuminen resurssien puutteessa.

Kesäkuussa 2010 jättämässäni aloitteessa kehotetaan kaupunginhallitusta selvittämään mahdollisuudet tehostaa kaupungin kotihoidon palveluiden tuotantoa sekä vertailemaan kustannuksia yli kunta- ja sektorirajojen eri palveluntuottajien välillä.

Lähtökohtana tehokkuuden tavoittelussa ja fiksuissa palveluntuotannon valinnoissa voi olla vain ymmärrys omasta toiminnasta ja sen kustannuksista yhdistettynä avarakatseiseen suhtautumiseen muiden osaamista kohtaan. Tilastotietojen valossa Helsingillä on paljon opittavaa niin muilta kunnilta kuin yksityisiltäkin palveluiden tuottajilta.

Maaliskuussa 2011 valtuusto käsitteli ensimmäistä kaupungin vastausta aloitteeseen. Vastauksessa oli vertailtu kaupungin omaa väestövastuullista toimintaa yksittäisinä käynteinä ostettuun kotihoitoon. Tätä käytettiin perusteena kaupungin toiminnan tehokkuuden puolesta. Tilanne oli jotakuinkin sama kuin se, että kaupunki vertailisi Suomalaisesta kirjakaupasta ostetun lyijykynän hintaa ja kaupungin kymmenien tuhansien tukkutoimittajalta ostamien lyijykynien yksikköhintaa keskenään.

Valtuusto palauttikin aloitteen kehottaen kaupunkia todella selvittämään asian ja vertailemaan kustannuksia oikein.

Nyt alkuperäisen aloitteen jättämisestä on kulunut yli puolitoista vuotta ja vastaus on se, että selvitys on vihdoin päätetty tehdä. Toivon, että se tehdään huolella ja ilman aatteellisia intohimoja.

Tuntuu kieltämättä erikoiselta, että yli neljän miljardin vuosibudjetilla toimivan kaupunkimme kustannuslaskentaosaaminen on sillä tasolla, ettei oman toiminnan kustannuksia ilmeisesti osata laskea tai vertailla palveluihin, joita useat kunnat ovat ostaneet markkinoilta. Jos kestää puolitoista vuotta todeta, että asia kannattaa ehkä selvittää ja laskea oikein, antaa tämä myös hieman kyseenalaisen kuvan siitä miten sitoutunut kaupunki on oman palveluntuotannon tehokkuuden parantamiseen tai eri palveluntuotannon vaihtoehtojen aitoon arviointiin.

Joka tapauksessa on hyvä, että vertailu nyt tehdään. Kannustan ja rohkaisen virkakuntaa avarakatseisuuteen ja tosiasioiden tunnustamiseen, mikäli osoittautuu, että joku tekee jonkin asian paremmin kuin kaupunki itse. Tämä ei tämä olisi mikään häpeä. Tosiasioiden kieltäminen tai haluttomuus oppia muilta sen sijaan olisi.

Virinnyt vastustus osoittaa hyvin, mistä kenkä usein puristaa: perustulo mielletään vastikkeettomaksi ja siksi ideologisesti vääräksi ratkaisuksi. Jokaisen kykenevän ihmisen tulisi elättää itsensä ja auttaa läheisiään, eikä heittäytyä yhteiskunnan elätettäväksi. Työmoraalin kyseenalaistavia ajatuksia vastustetaan laajasti, ja hyvästä syystä.

Mutta rapauttaako perustulo todella työmoraalia ja mistä työmoraali syntyy?

Työmoraali syntyy siitä, että ihminen katsoo työnteon oikeaksi ja mielekkääksi valinnaksi. Se syntyy työhön liittyvästä sosiaalisesta arvostuksesta, turvallisuudesta ja tulevaisuudenuskosta, sekä taloudellisesta korvauksesta. Minä en usko, että 300 – 500 euron tai edes tätä hiukan korkeampi vastikkeeton perustulo romuttaisi työmoraalia. Ja ihan oikeasti: kuka uskoo, että nykyjärjestelmässä työhaluton voidaan pakottaa töihin?  

Ei työmoraali ole sitä, että tekee pakotettuna töitä. Työmoraali on sitä, että tekee töitä koska tietää sen oikeaksi ja järkeväksi. Silloin työtkin tulevat tehdyksi paremmin.

Perustulo on nimenomaan väline parantaa työmoraalia. Se nimittäin poistaa alimpien tuloluokkien kannustinloukkuja ja tekee työnteosta joka tilanteessa kannattavaa. Kuten aiemmin olen osoittanut, Helsingissä yksin asuvan esimerkkihenkilön kuukaudessa ansaitsemien palkkatulojen noustessa 650€:sta viidellä sadalla eurolla 1150€:oon, tarkoittaa tämä nykyisessä perustuloloukussa käteen jäävien tulojen nousua noin 1100€:sta vain viidelläkymmenellä eurolla 1150€:oon.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että rikkaiden verotus on Suomessa korkeaa, jopa 60 %, enkä kannata sen kiristämistä kannustinvaikutusten vuoksi. Samasta näkökulmasta on pakko kysyä, kuka tekee töitä, jos saa vain 10 sentin korvauksen jokaisesta ansaitsemastaan eurosta? Perusturvan varassa elävän marginaaliveroaste on tästä näkökulmasta luultavasti Suomen korkein.

Nykyisin työnteko ei aina kannata. Tämä on tosiasia, eikä muutu pelkillä poliittisilla iskulauseilla, vaan vaatii työn ja sosiaaliturvan parempaa yhteensovittamista. Perustulo on yksi mahdollisuus korjata rakenteellisia ongelmia. Sen yksinkertaisuus mahdollistaa samalla byrokratia- ja sosiaaliturvaviidakon karsimisen, sekä tarjoaa samalla ihmisille aiempaa vahvemman turvallisuuden, kun järjestelmä on nykyistä selkeämpi ja helpompi ymmärtää.

Perustuloa ei tietenkään tule mitoittaa niin korkeaksi, että se kannustaa lorvailuun tai edes mahdollistaa sen (vrt. Vasemmistoliiton malli). Tämä ei ole myöskään julkisen talouden puitteissa mahdollista. Perustulon lähtökohta onkin se, että lähes jokainen täysin nykyisen perusturvan varassa elävä voisi ansaita ainakin jonkin verran ansiotuloja, jos tähän pyrkiminen olisi hänelle järkevää. Perustulon rinnalle tarvittaisiin kuitenkin niille, jotka eivät tähän pystyisi, jatkossakin jonkinlainen tarveharkintainen toimeentulotuki. On myös selvää, että ainakin keskituloisten osalta verotus kiristyisi, muuten perustulon rahoitus ei onnistuisi.

Perustuloa ei kannata vastustaa ideologisin perustein miettimättä huolellisesti, mitkä sen käytännön vaikutukset ovat, ja millaisia ongelmia nykyjärjestelmään sisältyy. Toisin kuin nykyjärjestelmä, perustulo kannustaisi myös osa- ja määräaikaiseen työntekoon ja mahdollistaisi yrittäjäksi lähtemisen nykyistä helpommin.