Talouskasvu on niin yksittäisen ihmisen, Suomen, kuin koko maapallonkin kannalta tärkeä aihe, ja siitä ehdokkaamme näyttävät olevan eri mieltä.

Kirjoitin, että näyttävät olevan, koska en ole aivan varma. Haaviston linjaa on nimittäin hyvin vaikea hahmottaa.

Haavisto on todennut löytävänsä hyviä ajatuksia mm. rahattomaan vaihdantatalouteen perustuvasta Zeitgeist-liikkeestä, talouskasvua vastustavasta degrowth-liikkestä ja Occupy Wall-Street-liikkeestä. Toisaalta hän kuitenkin on ilmoittanut kannattavansa talouden elvytystoimia ja esiintynyt Start Up -yritysten puolestapuhujana.

Olen sinänsä tyytyväinen, että Haavisto näyttäisi olevan huolissaan suomalaisten työpaikoista ja kasvuyrittäjyydestä. En kuitenkaan ymmärrä, miten nämä tekijät istuvat yhteen nollakasvu-ajatusten tai rahattoman talouden kanssa. Lisäksi globaalin talouden osalta Haaviston linjaukset jättävät arvailujen varaa. Työllisyyden parantaminen talouskasvun avulla on nimittäin tehokkain keino tasata tuloeroja niin kotimaassa kuin globaalistikin.

Maailman väkiluku jatkaa kasvuaan, ja siksi hyödykkeitä tarvitaan enemmän. Tästä seuraa merkittävä rasitus ympäristölle ja on täysin aiheellista kysyä, miten maapallomme resurssit riittävät. Vastaus ei kuitenkaan ole talouskasvun kieltäminen talouskasvu. Maapallon väkilukuhan kasvaa nimenomaisesti siellä, missä on absoluuttista köyhyyttä, ja se tuskin loppuu vaikka talouskasvua ei olisikaan.

Vastaus löytyy talouskasvun laadusta. Materiaa pallollamme riittää, kunhan hyödynnämme sen oikein. Tehokkaamman kierrätysteknologian kehittäminen ja myyminen maailmalle on osa talouskasvua, kuten vaikkapa entistä parempien kirjojen tai informaatioteknologioiden tuottaminen. Kaikki talouskasvua tuottava toiminta ei lainkaan käytä luonnonvaroja tai käyttää niitä hyvin vähän.

Suomen taloudellinen kehitys jo pitkän aikaa ollut valtaosin laadullista. Viimeisen 100 vuoden aikana työn tuottavuus on kasvanut 14-kertaiseksi. Nykyisin 70 % Suomen työvoimasta on palvelusektorilla, ja kasvun varaa olisi vieläkin. Niinistö ottikin vaalitentissä esiin sen, ettei Koneen pääasiallinen vientiartikkeli ole enää liukuportaat. Se vie osaamista ja palveluita hissien korjaamisessa ja ylläpidossa. Suomalaisen tietotaidon vieminen maailmalle tuottaa talouskasvua, josta hyötyvät kaikki.

No, mutta laatuahan Haavisto on korostanutkin. Taas hyvä. Mutta mitä se puhe nollakasvusta oli? Tulisiko sen koskea Suomea, vai maailmaa? Tarkoittaako Haavisto nollakasvulla sitä, että osa ihmisistä Suomessa tulisi jättää työttömiksi? Tai kenties sitä, että työn tuottavuuden ja teknologioiden kehitys pysäytetään? Entä sitten globaali perspektiivi – onko kehitysmaiden köyhillä oikeutta parempaan tulevaisuuteen?

Minä en tiedä. Talouskasvun vastustaminen on viimekädessä työllisyyden tai teknologisen kehityksen vastustamista Suomessa, ja globaalisti se tarkoittaa köyhien maiden ihmisten tuomitsemista ikuiseen kurjuuteen.

Minun on hirveän vaikea uskoa, että Haavisto haluaisi mitään näistä.

Ehkä Niinistö onnistuu puristamaan Haavistosta selkeän näkemyksen tähän asiaan seuraavassa tentissä.

Kansalla on oikeus tietää.

Heti keskustelun kärkeen käsiteltiin samaa sukupuolta olevien parien oikeutta avioliittoon (siviilivihkiminen). Niinistö turvaisi samaa sukupuolta oleville pareille samat oikeudet kuin heteropareillekin, muttei ulottaisi termiä “avioliitto” koskemaan heitä. Haavisto taas ilmoitti allekirjoittaneensa lakialoitteeni tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi.

Haluan korostaa, että Haaviston mainitsema lakialoite on puoluerajat ylittävän työryhmän yhteisaloite. Itse johdan kyseistä työryhmää.

Haavisto on kanssani samoilla linjoilla avioliittolain osalta, Niinistö vain lähes. Olen kuitenkin kampanjoinut jo monta viikkoa Sauli Niinistön valinnan puolesta. Moni on nähnyt tässä jonkinlaisen ristiriidan.

Minulle ehdokkaiden homokanta ei ole päätöksentekokriteeri. Etenkin, koska avioliittolaki on täysin eduskunnan käsissä.

Nyt valitaan presidenttiä edustamaan Suomea maailmalla ja johtamaan ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Nyt valitaan presidenttiä kantamaan huolta heikoimmista, edistämään suomalaisten vientiyritysten menestystä sekä herättelemään Suomea hyvinvointivaltion uudistamiseen. Nyt valitaan presidenttiä nimittämään mm. oikeuskansleri, vakinaiset tuomarit, valtakunnansyyttäjä sekä Suomen Pankin ja KELAn pääjohtajat. Nyt valitaan Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö.

Itse haluan ehdokkaaltani siis ennen muuta ulkopoliittista osaamista, avointa suhdetta kansainvälistymiseen, ymmärrystä talouden realiteeteista, halua tehdä tekoja maan hiljaisten puolesta, oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä sekä tiettyä omapäisyyttä ja jämäkkyyttä.

Ennen muuta haluan kuitenkin, että ehdokkaani näkee presidenttiyden Työnä isolla T:llä, aivan kuten itse näen kansanedustajuuden. Sillä työtä meidän kaikkien pitää yhteisen hyvän eteen tehdä.

Kannatan Sauli Niinistöä, sillä näen hänet vastuullisena koko kansan arvojohtajana sekä talousosaajana, jonka viesti puhuttelee suomalaisia yli puoluerajojen. Arvostan Niinistön osaamista sekä asiakeskeisyyttä – Niinistöä ei kukaan voi pitää tyhjänpuhujana.

Niinistön tunnettuudella ja kyvyillä varustetun ehdokkaan puolesta voi tehdä kampanjaa myös pilke silmäkulmassa. Sannin kanssa päätimmekin ottaa legendaarisen Pahvi-Saulin kainaloon ja painua maailmankiertueelle. Kiertueblogi päivittyy pitkin matkaa aina vaaleihin saakka, mukaan pääset täällä!

Eipä aikaakaan, kun mieleeni tuli, että puiston päädyssä sijaitseva Kiasman suora seinä voisi toimia hyvänä screeninä, jolloin puisto on kuin rakennettu kesäisin screeniltä katsottavia ulkoilmaesityksiä varten. Ja mikä olisikaan parempi esitys, kuin esimerkiksi vieressä sijaitsevan Musiikkitalon konsertti.

Jätimmekin tänään yhdessä Silvian kanssa screenin pystyttämistä koskevan valtuustoaloitteen, jonka allekirjoitti yhteensä 46 valtuutettua, eli valtuuston enemmistö. Aloitteemme tässä alla. Toivottavasti tulevana WDC-kesänä helsinkiläiset voivat nauttia Musiikkitalon musiikista myös ulkona.

ALOITE MUSIIKITALON KONSERTTIEN HEIJASTAMISESTA TÖÖLÖNLAHDEN ULKOTILAAN

Helsingin uusi musiikkitalo on iso investointi ja on herättänyt paljon tunteita ja keskustelua. Nyt kun uusi ja upea talo on valmis, on ensiarvoisen tärkeää saada kaikki hyöty siitä helsinkiläisten iloksi.

Töölönlahden alueen tavoitteena on korkealaatuinen kaupunkitila, joka tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia ajanviettoon. Tässä yhdistyvät niin julkiset rakennukset ja niiden palvelut kuin toivottavasti alueelle tiensä löytävät yrittäjät palveluineen. Kokonaisuutta yhdistää yleinen puistoalue, jonka elävyys tukee molempia tavoitteita.

Musiikkitalon vieressä on kaunis laskeva puutarha joka varmasti houkuttelee helsinkiläisiä kesäisin ajanviettoon. Olisikin hienoa jos musiikkitalon tarjonnasta voisi nauttia myös ulkona vapaamuotoisessa ilmapiirissä. Tämä elävöittäisi julkista kaupunkitilaa ja mahdollistaisi musiikkitalon tarjonnasta nauttimisen myös niille, joilla ei ole tähän mahdollisuutta tai halua virallisissa konserteissa.

Yksi mahdollisuus musiikkitalon tarjonnan tuomiselle kesäaikana talon ulkopuolelle olisi screeni Kiasman takaseinään, jolle musiikkitalon konsertteja (esim. HSO) heijastettaisiin kuvana ja äänenä.

Puisto konsertteineen olisi hieno lisä kaupungin kulttuuritarjontaan WDC-vuonna ja mahdollistaisi matalan kynnyksen tutustumisen musiikkitalon toimintaan.

me allekirjoittaneet esitämme,

että Helsingin kaupunki ryhtyy toimenpiteisiin mahdollistaakseen musiikkitalon konserttien kokemisen myös Musiikkitalon ulkopuolella sijaitsevassa puistossa.

Silvia Modig
Lasse Männistö
ja 44 valtuutettua

Puhuin tänään jälleen valtuustossa tarpeesta tehostaa kaupungin palveluntuotantoa budjettikäsittelyn yhteydessä. Puheenvuoro löytyy tästä alta.

Arvoisa puheenjohtaja,

Kuten jo usein todettu, päätämme Helsingin budjetista suuren talouden epävarmuuden keskellä. Talouden taivaalle etenkin Euroopassa kerääntyvien synkkien pilvien keskellä meillä on kaksi vaihtoehtoa: Voimme olla varovaisia ja vastuullisia tai luottaa optimistisina positiiviseen talouskehitykseen.

Itse kannatan kaupungin talouden rakentamista varovaisuuden ja vastuullisuuden varaan. Liian varovaisuuden vaikutukset on aina helppoa korjata, liiallisen optimismin ei. Rahaa on helppoa käyttää tulevina vuosina enemmän, säästöt sen sijaan tuntuvat tässä salissa aina yhtä vaikeilta.

Helsingin jatkaessa velkaantumista on meidän tulevina vuosina todella ponnisteltava talouden tasapainottamiseksi. Tälle haasteen aiheuttaa yleisen taloustilanteen ja helsingin energian investointien ohella väestön ikääntymistä seuraava palveluiden kysynnän kasvu. ”Suu säkkiä myöden”-ajattelun vahvistuminen on nyt jos koskaan tärkeää paitsi helsinkiläisen veronmaksajan, myös pääkaupunkiseudun kuntarakennekeskustelun kannalta. Kuntien naimakaupoissa on selvää, että vakavarainen kiinnostaa enemmän kuin köyhä kumppani.

On tärkeää, että me kaikki kannustamme kaupunkia etsimään tapoja palveluiden tuottamiseksi nykyistä fiksummin. Tilaisuuksia tähän on varmasti lukemattomia, kunhan vain kannustamme työntekijöitä tähän ja palkitsemme siitä.

Puolueiden kesken kiinnitettiinkin neuvotteluissa huomiota useisiin mahdollisuuksiin tehostaa palveluiden tuotantoa. Nostan näistä esiin nyt yhden.

Tein jo keväällä 2010 talousarvioaloitteen siitä, että Helsingissä tulisi kokeilla palvelualoite-käytäntöä, jossa kunnan ulkopuolinen toimija, esimerkiksi järjestö, säätiö tai yritys, voi esittää haasteen jonkun kaupungin palvelun tai sen osan tuottamisesta paremmin kuin kaupunki itse. Kaupungilla olisi velvoite arvioida haastetta ja vastata siihen. Kaupunki siis, valtuutettu Peltola, arvioi itse onko haaste kaupungille edullisempi tapa järjestää palvelu.

Tuolloin perustelin aloitettani sillä, että käytäntö voisi edistää kaupungin ikiaikaisten palvelurakenteiden uudistumista, edistää kaupungin oman palveluntuotannon tehostumista ja vähintäänkin johtaa laskentaosaamisen sekä kustannustietoisuuden kasvuun kaupungin organisaatiossa. Kaupunki saisi joka tapauksessa paljon tietoa siitä, missä ja miten muut toimivat paremmin. Esimerkit ainakin länsinaapurissa vaikuttavat lupaavilta.

Osa virastoista kannatti tuolloin käytännön kokeilemista, osa taas vastusti. Vuoden 2011 talousarvio kuitenkin velvoitti kaupungin selvittämään käytännön toteuttamista Helsingissä. Poliittisten ryhmien toimesta vuoden 2010 talousarvioon lisätty kirjaus selvityksestä on kuitenkin jäänyt huomiotta.

Nyt kirjaus kuitenkin uusittiin poliittisten ryhmien toimesta vuoden 2012 talousarvioon, vieläpä vahvistettuna mahdollisuudella kokeilla käytäntöä. Toivon todella, että nyt kaupungin johto toteuttaa poliittisen tahdon palvelualoite-käytännön selvittämisestä ja kokeilusta. Selvitys ja mahdollinen kokeilu sopisi mielestäni sektorirajat ylittävänä talous- ja hallintokeskuksen vastuulle.

Palvelualoite-käytäntö ei varmastikaan yksin ratkaise tulevien vuosien haastetta palveluiden tehostamisen osalta. Se voi kuitenkin aloittaa muutoksen ja olla tätä kautta osa ratkaisua.

Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun suurin ongelma on asuntojen hintojen jatkuva nousu ansiotasoa nopeammin. Asuntopula paitsi tuntuu asukkaiden kukkarossa, myös rajoittaa seudun elinkeinotoimintaa. Rakentamista jarruttaa moni tekijä, joista yksi on uusien asuntojen kaavoitus. Helsingissä tavoitteena on ollut kaavoittaa vuosittain 5000 uutta asuntoa, mutta tavoitteeseen ei olla päästy.

Rajallisen maa-alan ollessa ikävä tosiasia ja pk-seudun kuntarakenteen rajoittaessa kokonaisvaltaista asuntopolitiikkaa, tulee Helsingissä vastata asuntopulaan kaikilla järkevillä keinoilla. Nykyistä tehokkaampi ja ajoittain myös korkeammalle kohoava rakentaminen ei yksin ratkaise ongelmia, mutta se voi olla yksi osa ratkaisua.

Korkea rakentaminen tarkoittaa enemmän asuntoja tonttineliötä kohden, jolloin tilaa jää enemmän myös virkistysalueille. Laajemmin katsottuna kaupunkirakenteen tiivistyminen tarkoittaa myös lyhyempiä työ- ja asiointimatkoja, ekologisuutta sekä parempaa joukkoliikenteen toimivuutta.

Ympäristövaikutuksista hyvänä esimerkkinä toimii korkealle kohoava Manhattanin saari New Yorkissa, joka on Yhdysvaltain halutuin asuinalue. Samalla kuitenkin asukaskohtaiset ilmastopäästöt ovat vain 30% Yhdysvaltojen keskiarvosta ja 83% väestöstä kävelee, pyöräilee tai kulkee julkisilla työmatkansa.

Kaupunkikuvallisesti korkea rakentaminen jakaa mielipiteitä, mutta moni kaltaiseni kaupunkilainen myös pitää korkeista rakennuksista. On kuitenkin selvää, etteivät ne sovi kaikkialle. Huolellisen suunnittelun ja laadukkaan toteutuksen kautta moni alue voi kuitenkin saada korkeasta rakentamisesta vetovoimaa. Helsinki selvittää parasta aikaa kokonaisuutena sitä, mille paikoille tällaista rakentamista voitaisiin onnistuneesti toteuttaa. Pilvenpiirtäjät eivät siis varmasti pääse hiipimään kaupunkiin salakavalasti.

Moni kaupunkilainen haluaa jatkossakin asua pientaloissa pienemmän mittakaavan asuinalueella. Tälle on oltava tilaa ja mahdollisuuksia. Kuitenkin myös urbaani elämäntyyli ja halu asumiseen keskustan tuntumassa käyvät suositummiksi.

Kaupunkilaisten toiveisiin on vastattava tasapainoisesti. Rohkea ja korkeammalle kohoava rakentaminen on kaupunikuvaan sopiessaan kannattavaa niin asuntotuotannon tavoitteiden kuin ympäristönkin näkökulmasta.

Olen hommasta innoissani, kuten arvata saattaa – olihan kaupunkisuunnittelu ja kiinnostus rakennetun ympäristön kehittämistä kohtaan minulle merkittävä syy pyrkiä alun alkaen mukaan kuntapolitiikkaan.

Suomalaiset viettävät elinajastaan keskimäärin 90 % rakennetussa ympäristössä, joten ei ole lainkaan yhdentekevää, millaista pääkaupunkia rakennamme. Rakennettu ympäristö sitoo jopa kolme neljäsosaa kansallisvarallisuudestamme (asuntojen osuus tästä yli 60 %), eli kaupunkisuunnittelulautakunta päättää millaiseen kaupunkiin ja rakennuksiin yli puolet varallisuudestamme käytetään. Kaupunkisuunnittelulla on niin ikään valtava merkitys ilmastotalkoissa – yli puolet hiilijalanjäljestämme syntyy asumisesta ja siihen liittyvistä toiminnoista.

Olipa kyse asukkaille viihtyisän kaupunkiympäristön luomisesta, järkevästä yhdyskuntasuunnittelusta ja -rakenteesta, liikkumiseen tarvittavan ajan minimoimisesta tai vaikkapa asuntojen hintojen nousun hillitsemisestä kaupunkisuunnittelulautakunnan rooli on merkittävä.

Helsingin Sanomat kyseli tavoitteita tai painopisteitäni nyt alkavan pestin osalta ja nimesinkin kolme tärkeänä pitämääni tavoitetta KSL:n sektorilla.

1. Asuntotuotannon ja kaavoituksen vuosittaisiin tavoitteisiin, tiivistettynä sisältäen 5000 uutta asuntoa ja 500 000 neliötä asuntokaavoja, on päästävä. Vain kaavoittamalla ja edistämällä asuntorakentamista niin täydennysrakentamisen kuin uusien asuinalueidenkin avulla voimme hillitä asuntojen hintakehitystä Helsingissä. Asuntojen hinnat ovat nousseet Helsingissä vuosikausia muita elinkustannuksia sekä ansiotasoa nopeammin.

2. Silloin kun rakennetaan, rakennetaan tehokkaasti. Tiivis kaupunkirakenne ja tehokas rakentaminen (eli myös korkeampi silloin kun se sopii kaupunkikuvaan) on kaupunkilaisten mielestä tutkitusti viihtyisämpi kuin hajanainen. Positiivisiin vaikutuksiin lukeutuvat esimerkiksi pienempi liikkumisen tarve, suurempi viher- ja virkistysalueille jäävä maa-ala sekä rakentamisen energiatehokkuus. Tehokas kaavoitus tukee myös asuntotuotannon tavoitteiden saavuttamista.

3. Urbaanin kaupunkikulttuurin vaaliminen. Elämä kuuluu kaupunkiin ja tämän ajatuksen puitteissa mielestäni kilpa-autot voivat tulla Esplanadille, lentopallohiekka Narinkkatorille ja lumilaudat Tuomiokirkon eteen sekä ilotulitteet lentää Töölönlahden yllä. Kaupunki on kiinnostava vain niin kauan kun se ei jää paikalleen.

KSL:n työ on hienoa myös konkreettisuutensa vuoksi. Siinä, missä usein politiikka on päätöksiä organisaatiorakenteista, toimintasuunnitelmista ja strategia-asiakirjoista, pääsemme me KSL:ssä joka viikko konkreettisesti päättämään mitä ja miten Helsinkiin rakennetaan. Jos lautakunta esimerkiksi päättää, että jokin rakennus tulee olemaan 12 kerroksinen, se tulee olemaan 12 kerroksinen ja seisomaan sellaisena todennäköisesti vuosikymmeniä. Konkreettisen vallan ja pitkän aikajänteen mukana tulee myös vastuu – sooloiluun ei ole varaa, sillä virheiden korjaaminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta.

KSL:ssä on ollut mielenkiintoista tehdä töitä viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Lautakunnassa on vallinnut hyvä ja asioita eteenpäin vievä henki, kiitos myös ihmisten tutustumisen toisiinsa yhteisellä lautakuntamatkallamme.

On hienoa päästä aloittamaan huomenna puheenjohtaminen näin tärkeässä ja hyvin toimivassa lautakunnassa.

Itse osallistuin, entisenä startup-yrittäjänä ja nykyisenä kansanedustajana, Suomen pääomasijoitusyhdistyksen paneelikeskusteluun startupeista ja niiden rahoituksesta yhdessä Steve Blankin, Mikael Jungnerin, Timo Ritakallion (Ilmarinen) sekä Vesa Walldenin (CapMan) kanssa.

Steven ajatuksissa toistui selvästi kolme tärkeää teemaa, jotka meidän poliitikkojen olisi syytä hahmottaa, kun pohdimme miten tukisimme menestyvän yritysympäristön aikaansaamista.

Ensinnäkin startupit eivät ole suuryrityksiä pienemmässä koossa, ne ovat väliaikaisia rakennelmia, joiden tehtävänä on etsiä (ei siis toteuttaa) toimivaa liiketoimintamallia. Toiseksi valtio voi halutessaan saada aikaan paljon, mutta onnistumisen mittarina olisi oltava se, onnistuuko valtio tekemään itsensä yritysten tukemisessa tarpeettoman. Kolmanneksi Helsingissä on Steven mukaan nousemassa startup-kulttuurin kultakausi, joka on vielä jäänyt esimerkiksi institutionaalisten sijoittajien tutkan alapuolelle.

Startup-guru väitti jopa sen, mitä tapahtuu nyt Helsingissä, olevan kiinnostavinta koko maailmassa. Tähän hän viittasi termillä ”Helsinki Spring” (vs. Arab Spring).

Kysymys kuuluukin miten voisimme parhaiten tukea tätä kehitystä?

Omat ajatukseni voi kiteyttää Steven kolmen pääteema mukaisiin huomioihin.

1. Jos startupit vasta etsivät liiketoimintamalliaan ja niiden menestyksessä kyse on ennen kaikkea siitä, miten hyvä tiimi on kasassa, ei nykyinen yritystukijärjestelmämme toimi. Liiketoimintasuunnitelmien virkamiesvetoisen syynäämisen sijaan voisimme käyttää julkisia varoja kiihdyttimenä yksityisille sijoituksille sijoittajien itsensä valitessa kohteet. Näin toimitaan Israelissa ja toimittiin myös Kaliforniassa, kun 50-luvun lopulta alkaen valtio täsmäsi yksityiset pääomasijoitukset julkisella rahalla suhteessa 3:1.

2. Siinä missä Kaliforniassa vuonna 1965 pääomasijoituksista 75 % tehtiin julkisella rahalla, laski tämä 7 %:iin vuoteen 1988. Valtio siis loi pääomasijoitusmarkkinat, muttei jäänyt pysyvästi tukemaan niitä. Siinä missä Suomi ei ole edes lähtenyt kiihdyttämään alkuvaiheen yritysten rahoitusmarkkinoita, työskentelee maassamme julkisten yritystukien piirissä yhteensä lähes 4000 julkisen sektorin työntekijää. Todellisia kasvuyrityksiä Suomessa on noin 600.

3. Tällä hetkellä sitä, mitä Aallon piirissä ja startupien osalta tapahtuu, ei todella ole vielä huomattu tai ymmärretty Suomen suurten institutionaalisten sijoittajien toimesta. Eläkevakuutusyhtiöt ovat olleet haluttomia sijoittamaan alkuvaiheen yrityksiin sijoittaviin rahastoihin niiden suuren riskin johdosta. Kuitenkin alkuvaiheen yrityksistä 90 % kuuluukin epäonnistua jäljelle jäävien 10 % menestyessä.

Paneelin edetessä puhuin mm. asymmetristen rahastomallien puolesta yritystukijärjestelmäämme uudistettaessa. Mikael Jungner esitti ajatuksen alkuvaiheen yksityisten pääomasijoitusten (enkelisijoitusten) verokannustimista. Oli hienoa, ensimmäistä kertaa, kuulla näin rohkea avaus Suomen sosiaalidemokraattien piiristä. Tartuin tietenkin ehdotukseen heti ja sovimme edistävämme asiaa yhdessä.

Perästä siis tulee kuulumaan – ehkä saamme yhdessä julkisia rakenteitamme edes piirun verran kasvuyritysmyönteiseen suuntaan.

Kesäkuussa kaupunginvaltuusto keskusteli Helsinkiin suunnitteilla olevasta Guggenheim-museohankkeesta.  Heinäkuussa yhdistin kiinnostukseni aihetta kohtaan lomamatkasuunnitelmiin ja suuntasin Bilbaoon, missä Guggenheim on suhteutettuna kaupungin kokoon ja aiemmin vallinneeseen tilanteeseen saanut aikaan suurimman vaikutuksen.

Bilbao on menneinä vuosikymmeninä rakentanut menestystään raskaan teollisuuden ja metallintuotannon varaan. Rakennemuutoksen ja ehtyvien menestystekijöiden johdosta kaupunki taantui, kunnes Bilbao lähti etsimään uutta suuntaansa designin johdolla. Suunnannäyttäjänä toimi rohkea ja ennakkoluuloton päätös investoida yli 200 miljoonaa US dollaria Guggenheim-museon rakentamiseen. Museo avattiin vuonna 1997, eivätkä espanjalaiset ole joutuneet katumaan päätöstään.

Guggenheim on paitsi johtanut Bilbaon laaja-alaista muutosta taantuvasta teollisuuskaupungista designin, matkailun ja palveluiden varassa menestyväksi kaupungiksi, myös tuottanut valtavan tulovirran. Jo vuonna 2001 Financial Times arvioi Frank Gehryn taidonnäytteen tuottaneen 500 miljoonan US dollarin taloudellisen aktiviteetin alueelle. Tämän lisäksi ensimmäisten kolmen vuoden ansioksi voitiin laskea suorat 100 miljoonan dollarin verotulot. Sittemmin efekti on vain voimistunut. Bilbaossa vierailevat turistit mainitsevat syyksi vierailulle Bilbaoon lähes yksinomaan Guggenheim-museon.

Bilbaon Guggenheim on huikea osoitus siitä, miten luovuus ja visionäärinen arkkitehtuuri sekä muutos rakennetussa ympäristössä voivat vaikuttaa koko kaupungin ja alueen kehitykseen positiivisella tavalla. Voisiko vastaava mahdollisuus siis tarjoutua myös Helsingille?

Mielestäni voisi, joten asiaa kannattaa selvittää. Menestyksekäs Guggenheim-hanke edellyttää näkemäni ja kuulemani perusteella kuitenkin ainakin kolmea asiaa:

Rohkeus

Guggenheimin kaltainen projekti vaatii onnistuessaan vanhojen näkemysten ja vallitsevan kyseenalaistamista. Tarvitaan aimo annos visionäärisyyttä, luovuutta ja ennakkoluulottomuutta. Jos kaikki kannattavat, ymmärtävät ja hyväksyvät jonkin hankkeen sen syntyaikana, ei siitä mitä todennäköisimmin koskaan muodostu Guggenheimin kaltaista aikaansa kuvaavaa menestystarinaa.

Minulta henkilökohtaisesti puuttuu luovuutta siinä merkityksessä, johon sillä arkkitehtuurin ja designin saralla viitataan. Omaan rahoitusekonomin mieleeni ei koskaan olisi voinut tulla ajatusta yksinomaan kaltevista pinnoista rakentuvasta museosta päällystettynä titaanilla. Ehkä juuri siksi olenkin oppinut arvostamaan luovaa työtä ja ennakkoluulotonta arkkitehtuuria.

Suunnitelmallisuus 

Bilbaon Guggenheimin rakennusprojekti valmistui suunnitellussa aikataulussa ja pysyi sille asetetussa budjetissa (toisin kuin lähes mikään julkisen sektorin rakennushanke Suomessa). Luovuus ja rohkeus eivät ole synonyymejä leväperäisyydelle tai sille, ettei projektia hallita alusta loppuun tarkasti.

Guggenheimin projektin onnistumisesta on tehty jopa Harvardin case-esimerkki , johon muuten jokaisen kiinnostuneen kannattaa perehtyä.

Lumipalloefekti

Bilbaon Guggenheim on hieno esimerkki hankkeesta, joka herätti niin suurta kiinnostusta, keskustelua ja huomiota, että se alkoi ruokkia itse itseään. Useimmissa menestystarinoissa ei olekaan kyse vain siitä, mitä on tehty vaan myös siitä, miten asiasta kerrotaan maailmalle. Tässä suomalaiset eivät perinteisesti ole olleet kovinkaan vahvoilla. Muutosta on kuitenkin angrybirdsien aikakautena ilmassa.

Näiden kolmen elementin läsnäoloa tai puutetta tulen ennen muuta arvioimaan, jos ja toivottavasti kun, päätös Helsingin Guggenheim-hankkeesta tulee aikanaan eteen. Hanketta tulen kannattamaan, jos uskon näiden pohjalta investoinnin olevan taloudellisesti kannattava.

Suuri kysymys kuului mitä eläkejärjestelmälle oikein tulisi tehdä?

Lähdin vertailemaan kahta kuvitteellista henkilöä, joista toinen syntyy vuonna 1933 ja toinen vuonna 1959 (syntymävuodet nämä, sillä data ei ulotu kauemmas). Ensinnä mainitun odotettu elinikä oli keskimäärin 55 vuotta ja jäljempänä mainitun keskimäärin 67 vuotta. Toisin sanoen vuodesta -33 vuoteen -59 keskimääräinen eliniän odote on noussut noin 0,8% vuosittain.

Kuvitellaan, että henkilöt sittemmin opiskelevat ja siirtyvät työelämään yksityiselle sektorille. Vuonna 1933 syntyneen viettäessä 50-vuotispäiväänsä (vuonna 1983) on ennuste hänen eläkkeelle siirtymisen iästään 60,5 vuotta. Vuonna 1959 syntyneen juhliessa vuonna 2009 on ennuste hänen eläkkeelle siirtymisen iästään 62 vuotta. Toisin sanoen vuodesta -83 vuoteen -09 ennuste yksityisellä sektorilla työskentelevän 50-vuotiaan eläköitymisiästä on noussut 0,1% vuosittain.

Kyseisten henkilöiden välillä siis eliniän odote on kasvanut seitsemän kertaa nopeammin kuin ennakoitu eläköitymisikä.

Onko järkevää tai edes oikein, että yhteiskunta mahdollistaa (tai kannustaa) käyttämään jatkuvasti pidentyvästä ihmisten elämästä ylivoimaisesti suurimman osan eläkkeellä? Ja toisaalta miten meillä voi ikinä olla varaa tähän?

Usein kuulee argumentoitavan elämänsä jälkipuoliskolle siirtyvien oikeutta alati pitenevään eläkeläisyyteen sillä, että he ovat ”ansainneet eläkkeensä pitkän työuransa aikana”. Tämä ei pidä paikkaansa. Todellisuudessa suomalaisten eläkkeiden rahastointiaste on noin 25% joten kulloinkin työelämässä olevat ikäluokat rahoittavat ¾ eläkkeellä olevien eläkkeistä.

Eläkejärjestelmämme onkin toiminut niin kauan, kun keskimääräinen eläkkeiden pituus on ollut kohtuullinen, työelämässä olevien määrä suhteessa eläkeläisten määrään on ollut korkea ja toisaalta talouskehitys on ollut pitkässä juoksussa suotuisaa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa työikäisten määrä vähenee ja eläkeläisten määrä kasvaa dramaattisesti. Myöskään yltiömyönteistä talouskasvua ei tulevalta voi odottaa. Eläkejärjestelmämme rahoituksellinen tasapaino on siis enemmän kuin uhattuna.

Minusta eläkeikää tulisi nostaa kahdella vuodella mahdollisimman pian. Vapaaehtoisin toimin tämän saavuttaminen on kaunis tavoite, mutta olemme jo nyt tilanteessa, jossa tarvitsemme nopeasti vaikuttavia keinoja rahoituksellisen tasapainon korjaamiseksi. Mielestäni on myös oikeudenmukaista, että jatkuvasti pidentyvästä eliniästä suurempi osa käytetään työelämässä kuin sen ulkopuolella.