Persujen populistisen kritiikin ja SDP:n myötäelämisen myötä  keskustelu maahanmuutosta on jatkanut polarisoitumistaan niin, että aiheeseen on enää lähes mahdotonta ottaa kantaa leimautumatta joko ”muukalaisvihamielisten” tai ”rajat auki kaikille”-poliitikkojen leiriin.

Teen kuitenkin uskaliaan yrityksen.

Kansainväliset työntekijät ovat voimavara

Maahanmuutosta keskusteltaessa tulisi ensisijaisesti korostaa Suomen kansainvälistymisen tärkeyttä ja arvoa työelämässä. Uskon Suomen ulkopuolelta tulevien, etenkin korkeasti koulutettujen, työntekijöiden olevan yksi niistä menestystekijöistä, joiden varaan Suomen hyvinvointi voi tulevaisuudessa rakentua. Esimerkiksi prosessikeskeinen teollisuuskulttuurimme on vaikea murtaa lisäarvolähtöiseksi palvelutaloudeksi vain suomalaisvoimin ilman vahvaa kansainvälistä vuorovaikutusta.

En usko, että keino suomalaisen työttömyyden selättämiseksi on työperäisen maahanmuuton kieltäminen tai tekeminen työnantajalle kohtuuttoman vaikeaksi. Suomalainen pitkäaikaistyötön ei kostu paljoakaan, jos Nokia päättää Suomen sijaan palkata intialaisen insinöörin Aasian mantereelle todistelubyrokratian välttämiseksi. Työehdotkin ovat idässä työnantajalle houkuttelevammat.

Suomalainen työttömyys on (valitettavasti) ongelma, joka ei ratkea työperäistä maahanmuuttoa kritisoimalla vaan toivottavasti vaikuttavalla työvoimapolitiikalla. Työperäinen maahanmuutto sen sijaan voi olla merkittävä taloutemme uudistumista tukeva voimavara Suomen väestön ikääntyessä.

Suomi tarvitsisi huomattavasti nykyistä aktiivisemman rekrytointistrategian todellisten kansainvälisten huippuosaajien houkuttelemiseksi maahamme. En tarkoita nyt vain pinoa paperia vaan todellista toimintaa. Voisiko Suomen ulkoasiainhallinto tehdä tällä saralla tiiviimpää yhteistyötä yritystemme kanssa?

Turvapaikkapolitiikassa kohdataan myös ongelmia

Pakolaispolitiikasta keskusteltaessa tulee muistaa, että pakolaiset edustavat varsin pientä osuutta kaikista maahanmuuttajista. Toiseksi on muistettava, että pakolaispolitiikkamme perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, jotka Suomi on ratifioinut. Olemme sitoutuneet kantamaan oman vastuumme maailman humanitäärisen hädän edessä ja hyvä niin.

Pakolaisten määrästä voi aina esittää mielipiteitä, mutta kansainväliset kriisialueet ja ihmisten hätä kriisialueilla eivät viime vuosina ole ainakaan vähentyneet. Toisaalta 750 pakolaisen pakolaiskiintiömme olisi vaikeaa perustella olevan kestämättömän korkea. Lukua voi suhteuttaa vaikkapa Suomessa 2009 syntyneiden lasten määrään, joka oli 60 400.

Omasta mielestäni Suomen tulee jatkossakin, kansainvälisten sopimusten mukaisesti, kantaa osansa globaalista vastuusta.Kuitenkin maahanmuutossa, erityisesti humanitaarisin perustein aivan erilaisesta maailmasta Suomeen saapuvien ihmisten osalta, on tunnistettava myös tietyt ongelmakohdat rehellisesti.

Työttömyys on korkeaa tietyissä maahanmuuttajaryhmissä, eikä integraatio suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin tapahdu helposti. Meidän tuleekin pohtia miten suomen kielen oppimista sekä työllistymistä voitaisiin entisestään edistää pakolaisten keskuudessa. Myös työnantajien asenteissa tapahtuu toivottavasti edelleen muutosta parempaan suuntaan.

On korostamattakin selvää, että maahanmuuttajien tulee noudattaa Suomen lakeja ja asetuksia.  On myös selvää, että rikoksia tulee pyrkiä ennaltaehkäisemään ja maahanmuuttajien keskuudessa tapahtuvaan rikollisuuteen tulee puuttua. Toistuvissa ja vakavissa rikostapauksissa ovat maasta karkoitukset keino, jota tulee käyttää. Esimerkkinä tiukemman puuttumisen ja valvonnan kohteista voi mainita naisten sukuelinten silpomisen, joka vieläkin jää valitettavan usein havaitsematta.

Myös humanitaarisen maahanmuuton säädöksiä ja rakenteita on syytä arvioida tarkkaan. HS uutisoi aiemmin tällä viikolla Suomessa asuvien somaleiden tekemien perheenyhdistämishakemusten räjähdysmäisestä kasvusta ja sukupuolijakauman vinoutumisesta. Uutisoidun tiedon valossa on melko selvää, että Suomeen jo päässeet pakolaiset syyllistyvät väärinkäytöksiin. Järjestelmässä havaitut porsaanreiät tulee ehdottomasti turvapaikkapolitiikkamme legitimiteetin nimissä tukkia, tapahtuipa tämä sitten lainsäädäntöä tai käytäntöjä muuttamalla.

Viime viikon lopulla Helsingin katukuvassa näkyi rockyhtye U2:n kaksi massiivisen upeaa konserttia. HS uutisoi, että konserttien vaikutus metropolialueen taloudelle laskettiin miljoonissa euroissa lisääntyneinä hotelliyöpymisinä ja ravintolapalveluina. Tämä on todella tervetullutta paitsi yrityksille, myös kaupungille kasvavina verotuloina nyt laman maksua aloittaessamme.

Rock-konsertit ovat malliesimerkki kulttuuritapahtumista, jotka luovat elämää ja tuovat kaupunkiin taloudellista elinvoimaa. Helsingissä onkin herätty ymmärtämään ainakin taloudellisesta näkökulmasta kaupallisten massatapahtumien arvo.

Kuitenkin asenteilla ja toimintatavoilla kaupungin hallinnossa on varaa muuttua vielä paljon kaupallisen kulttuurin osalta. Näin etenkin silloin kun kyseessä ei ole aivan U2:n mittasuhteisiin yltävä tapaus. Selkeitä pelisääntöjä ei meinannut löytyä, kun Senaatintorilla haluttiin järjestää aiemmin kesällä pienempi maksullinen konsertti. Monet kaupalliset kulttuuritapahtumat, kuten vaikkapa suunnitellut lumilautatapahtumat, ovat kohdanneet tyrmäyksen verraten heppoisin perustein.

Lähtökohdan kulttuuritapahtumia ja niiden järjestäjiä kohtaan tulisikin olla se, että tapahtuman järjestäminen mahdollistetaan aina kun se ei aiheuta ylitsepääsemättömiä ongelmia. Nykyisin asenne on vieläkin ajoittain se, että tapahtuma on mahdollinen vain jos kaikki kerta kaikkiaan loksahtaa kohdalleen.

Helsingissä kannattaisi myös miettiä mitä tukipalveluita tai kannustimia tarjoamalla Helsinki voisi houkutella yhä enemmän kaupallisia massatapahtumia kaupunkiimme. Vähällä rahalla voisi varmasti saada paljon vaikuttavuutta ja investoinnit maksaisivat itsensä varmasti moninkertaisesti takaisin.

ps. Kesän kuulumisiin liittyvät myös uudet haasteen työuralla vaalikauden loppuun saakka. Tästä vielä lisää tuonnempana, kunhan pääsen vauhtiin uudessa työssä.

Vieläkin olennaisempaa on se, millaiset tulo- ja menolinjaukset tulevan vaalikauden alussa luodaan. Perspektiivin hahmottamiseksi alla esitettynä Suomen finanssipolitiikan kehitys ja ennuste olennaisimmilta osin. Historiankuvassa olennaista on se, että 2000-luvun hyvinäkään vuosina Suomen budjetin ylijäämät eivät olleet merkittäviä vaan pääsimme osapuilleen nollaan, eli tulot vastasivat kunkin vuoden menoja. Sittemmin finanssikriisiä seuranneen laman koittaessa ei sen suurempia puskureita ollut kertynyt ja laman lasku rahoitettiin uudella lainarahalla.

Olennaisinta tulevaisuudessa on todellakin se, miten päästään edes nollatasolle (elvyttäminen ja ekspansiivinen finanssipolitiikka on tunnetusti helpompaa kuin karsiminen ja kiristävä finanssipolitiikka) saatikka sitten selvitään tulevista haasteista.

On tietenkin muistettava, että Suomen velkaantumisaste muihin euromaihin verrattuna on vielä nykytasollaankin hyvin alhainen. Asiat olisivatkin Suomen näkökulmasta “ihan hyvin”, ellei ikääntyminen ja huoltosuhteen heikkeneminen iskisi kaikkein kovimmin juuri Suomeen.

Eläkkeellä olevien suomalaisten osuuden kasvaminen on valtava haaste Suomelle, ja 1970-luvulta eteenpäin syntyneiden kaltaistemme nuorten aikuisten näkökulmasta jokainen velkaelvytyksen euro eilen on haaste huomenna. Vaikkemme lyhentäisikään kertynyttä velkaa vielä lähivuosina, emme tietenkään voi perustaa tulevien 30 vuoden suurta suunnitelmaamme jatkuvalle lisävelan ottamiselle eläkeläisten määrän ja terveydenhuolto- ja hoivapalveluiden tarpeen kasvaessa. Kreikka toivottavasti osoitti myös vasemmistopoliitikoille tämän vaihtoehdon mahdottomuuden.

Mitä Suomen sitten pitäisi tehdä kun velkaantuminen on ollut voimakasta ja heikkenevän huoltosuhteen haaste odotaa kulman takana?

Ensimmäisenä kaikkien tulisi myöntää, että tilanne on todella haastava ja meidän pitää ryhtyä (myös ikäviin) hommiin Suomen tulevaisuuden eteen. Emme saa pelätä vaikeitakaan päätöksiä silloin kun ne tapahtuvat tulevaisuuden hyvinvoinnin mahdollistamiseksi. Vaikeat päätökset tarkoittavat käytännössä sitä, että jostain on myös perustellusti kyettävä luopumaan eivätkä kaikki voi pitää kiinni saavutetuista eduistaan maailman tappiin saakka.

Toisena kaikkien tulevaisuuden poliittisten päätöksentekijöiden tulisi omaksua ainakin auttava osaaminen julkisen talouden hahmottamisen ja sitä koskevien lainalaisuuksien saralla. Näin ei nykyään todellakaan ole. 95% poliittisesta päätöksenteosta kun kuitenkin on yhteisten resurssien keräämiseen ja/tai niiden käyttöön liittyvää päätöksentekoa, halusivatpa kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut tätä tai eivät.

Kolmaneksi on ymmärrettävä, että tilanne ei ole vielä lohduton, vaan vaikeiden ratkaisujen lisäksi edessä on useita mahdollisuuksia.

Viime aikaisista puheenvuoroista parhaiten suurisuuntaista vastausta yllä esitettyyn kysymykseen lähti etsimään Aalto yliopiston tutkija Paul Lillrank vastatessaan Suomen kuvalehden artikkelissa Erkki Tuomiojan väitteeseen, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunnan toiminta on resurssikysymys. Tuomiojan tavoin myös useimpien helsinkiläisten vasemmistopoliitikkojen mielestä vain ja ainoastaan lisäresurssit (eli veroraha) tekevät hyvinvointiyhteiskunnan palvelut toimiviksi ja pelastavat tätä kautta hyvinvointiyhteiskunnan.

Lillrank havaitsee, että resurssipuhe on helppoa retoriikkaa, joka jättää piikin auki antamatta oikeita vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Kansantalouksien kehityskulun alussa esiteollinen nälkäloukku puretaan resurssilisäyksellä, joiden puute johtaisi niukkuuteen, Lillrank toteaa. Hän jatkaa huomaamalla, että kehityskulun edetessä lisäresursseilla ei voida enää saavuttaa lisäarvoa vaan meidän on siirryttävä tuottavuusvetoiseen kasvuun. Tuotetaan samaa kuin ennenkin, mutta vähemmillä resursseilla ja kohdistetaan jäljelle jäävät panokset jonnekin, missä ne tuottavat paremmin.

Lillrankin ehdotus on, että ainaisen resurssien haikailun sijaan meidän pitäisi avata julkisen palveluntuotannon todellinen tekeminen eli palveluiden sisältö, työskentelytavat, palveluntuotannon rakenteet, tuotantomallit ja ylipäätään kaikki itse työhön liittyvä (Lillrankin käyttämä termi “tuotantofuntio”) arvostelulle, kokeilulle ja kehitykselle.

Tämä ajatus voisi olla mielestäni juuri se kultajyvä, joka voisi muodostaa siemenen 2000-luvun hyvinvointiyhteiskunnalle, jos kykenisimme muuttamaan nykyistä toimintakulttuuriamme ja toimintamallejamme. En tosin ole varma onko tämä nykyiseen kunnalliseen itsehallintoon perustuen mahdollista ennen kuin keksimme miten julkisissa viroissa työskenteleviä kouriintuntuvasti kannustettaan avarakatseisuuteen, uusien toimintamallien käyttöönottoon ja jatkuvaan muutokseen normaalina asiantilana.

Olen siis luottavainen, mutta ennen muutoksen alkua olen myös huolissani siitä, miten nykynuoret ja nuoret aikuiset selviävät tulevina vuosina niistä haasteista, jotka saamme perintönä vanhemmiltamme.

Omasta mielestä on hyvä, että Yliopistonkatua ollaan saamassa kokonaan kävelykaduksi. Lisäksi toivon, että keskustakortteleiden/torikortteleiden elävöittäminen ja sen yhteydessä yksityisautojen poistuminen kaupunkikortteleiden ympäriltä toteutuu mahdollisimman pian haastavasta taloustilanteesta huolimatta. Toivon, että kevyen liikenteen ja ihmisten lisääntyessä myös yritysten ja kaupunkikulttuurin moninaisuus ja määrä kasvavat näillä alueilla.

Tavoitteena tulee olla kävely- ja pyöräilykeskustan laajentaminen ja tämä pitää  toteuttaa keskustan elinvoimaisuutta mahdollisimman vahvasti tukien. Tavoitteena tulee olla se, että liikeyritykset ja kaupunkikulttuuri lisääntyvät, eivät vähene. Myös autoilla liikkumisen tarve tulee huomioida, vaikka meidän pitääkin kannustaa yksityisautoilun vähentämiseen.

Minun mielestäni autojen keskustatunneli tulee toteuttaa, jotta läpikulkuliikenteen väylä Helsingissä säilyy ja myös pakollinen autoilu kaupungin läpi olisi sujuvaa. Tunneli voisi olla maksullinen, sillä investointi on suuri ja tätä kautta turha autoilu keskustaan ja tunnelin läpi vähenee. Keskustatunnelin rakentamisen yhteydessä Helsingin tulee laajentaa kevyen liikenteen keskusta ainakin Esplanadien alueille ja Unioninkadun päätyosaan. Olisi upeaa, jos kaupungissamme olisi Esplanadien kaltainen kävely- ja pyöräilypromenadi, jonka varrella yritykset menestyisivät ja kulttuuri kukoistaisi.

Johtavien kuntapoliitikkojen rooli yhden markkinoilla toimivan kauppaketjun ylimmässä hallinnossa on ongelmallinen. Vieläpä kun yritys ei ole sidoksissa kaupunkiin (kuten esim. energiayhtiöt usein) omistuksen kautta ja päivittäiskaupan saamien liiketilojen merkitys on kiistämättä todella suuri tekijä kaupan menestyksessä.

Vaikka suoria väärinkäytöksiä ei voitaisikaan osoittaa syntyneen on kuitenkin melko selvää, että poliitikon side ja suhtautuminen yhtiöön jonka hallinnossa hän itse toimii muuttuu ajan kanssa. Hetken kuluttua omaa puolueellisuuttaan tai puolueettomuuttaan voi olla vaikeaa arvioida. Lisäksi voidaan katsoa asiaa yhtiön näkökulmasta: HOK-Elannon edustajiston ja hallintoneuvoston jäsenten tuleekin edistää yrityksen asiaa. Olisi erikoista ajatella, että yhtiöllä olisi edustajisto tai hallintoneuvosto joka ei pyrkisi kaikin tavoin edistämään yhtiön etua.

Voidaankin pohtia mikä poliitikkoja oikein vetää HOK-Elannon hallintoon vaaleista toisiin, kun kaksoisrooli väistämättä näyttää erikoiselta? Syitä voi itse politiikassa mukana olevana nähdä oikeastaan kolme, joista useiden poliitikkojen kohdalla lienee kyse useampien yhdistelmästä:

1. Poliittisen uran kannalta vaaleissa ehdolla olo on tärkeää, kun tunnettuus nousee ja naama pysyy mielessä. Vaaleista sen riippumatta.

2. HOK-Elannon edustajistossa/hallintoneuvostossa toimiminen vaatii vähän työtä ja tarjoaa mukavat taloudelliset edut niin alennusten kuin kokouspalkkioidenkin muodossa.

3. Aito kiinnostus yrityksen liiketoimintaa, sen edistämistä ja yhtiön hallintoa kohtaan.

Mitä suuremmassa roolissa syyt 1. ja 2. ovat poliitikon hakeutumiselle HOK-Elannon hallintoon intoon, sitä heikompia edustajiston/hallintoneuvoston jäseniä he ovat yhtiön näkökulmasta. Mitä suuremmassa roolissa taas syy 3. on sitä enemmän herää epäilyksiä kuntapoliitikon jääviydestä ja tasapuolisuudesta eri toimijoita kohtaan.

Mielestäni kaksoisrooli aiheuttaa kuitenkin niin suuria kysymyksiä ja epäilyksiä, että puolueiden kannattaisi harkita yhteistä sopimusta HOK-Elannon vaaleista vetäytymiselle.

Ja vielä loppukaneettina, vaikka tämä ei liene kirjoituksen lukijalle yllätys: Itse en toimi HOK-Elannon hallinnossa.

Kokoomuslaisten teltta Töölönlahdella suorastaan kuhisi kiinnostuneita ja sain keskustella monen kanssa mm. siitä, miten tärkeää olisi saada Suomeen vihdoin sukupuolineutraali avioliittolaki. Iloisena saatoin todeta, että Kokoomuksen puoluekokouksen hyväksyttyä asiaa koskevan aloitteen asia löytynee Kokoomuksen hallitusohjelmatavoitteista.

Kuvia tapahtumasta täällä.

Tähän saakka vakaus- ja kasvusopimus on ollut ikään kuin harras toive, jonka kaikki ovat toisilleen halunneet esittää, mutta rikkomuksesta ei ole seurannut rangaistusta. USA:sta alkaneen talouskriisin myllertäessä ei yksittäisellä jäsenmaalla ole näin ollen ollut kannustimia tai etenkään pakotteita lähteä korjaamaan budjettivajetta sopimuksen raameihin, kun riskinä on ollut kriisin syveneminen. Unionin ja euroalueen yhden valuutan vakaus on peittänyt alleen yksittäiset kriminaalit.  Kreikan esimerkki osoittaa, mitä on tapahtunut kun raja on tullut vastaan vajeen kasvaessa tarpeeksi suureksi vaikuttamaan koko alueen vakauteen.

Laajasti voidaan sanoa, että rahapolitiikan ja finanssipolitiikan erottaminen toisistaan on peräpeiliin katsottuna ollut syypää Kreikan kriisiin. Älkäämme kuitenkaan kriisiä arvioidessamme unohtako, miten paljon hyvää yhteinen rahapolitiikka on saanut aikaan kaupan, taloudellisen vakauden ja euroopan sisämarkkinoiden saralla ennen nykyisiä ongelmia. Koko kone on ollut menestys, joskin ensimmäiseen versioon on jäänyt valuvikoja.

Olli Rehnin johdolla EU näyttäisi ottavan systemaattisen askeleen suuntaan, jossa vakaus- ja kasvusopimus on muutakin kuin harras toive. Pidättämällä yli varojensa elävien EU-maiden saamaa EU-rahoitusta, kuten maataloustukia, ohjaisi EU hyvin konkreettisesti jäsenmaita ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. Jo pelkkä uhka tukien menetyksistä ohjaisi jäsenmaita suhtautumaan vakaus- ja kasvusopimuksen budjettivelvoitteisiin aivan erilaisella vakavuudella kuin tähän saakka. Jotta uhka näyttäytyisi todellisena, tulisi kuitenkin jäsenmaiden tuen sanktioille olla mahdollisimman vahvaa. Yksittäiset maatalouden harjoittajat eivät tietenkään saa kärsiä tukien menetyksestä, kuten komissio esityksissään toteaa.

On hienoa, että EU on taloupolitiikassaan ottamassa konkreettisia askeleita valuvikaisen järjestelmän korjaamiseksi. On myös hienoa, että tämä tapahtuu suomalaisen talouskomissaarin johdolla.

Toivottavasti jäsenmaat ymmärtävät EU:n kokonaisedun nurkkakuntaiseen omaan napaan tuijottamisen sijaan. Joka tapauksessa Rehn joutuu perustelemaan järkeviä linjauksiaan myös oman puolueensa uudelle pääministerille. Ex-pääministeri Vanhanen kun vielä kesäkuun EU-huippukokouksessa tähdensi, ettei EU:n maataloustukien (jotka muodostavat noin puolet unionin budjetista) pidättäminen tule sanktiovalikoimassa kysymykseen.

Kirja kuvaa hyvin sitä, miten suuri muutos Helsingissä tapahtuu tulevina vuosina uusien merellisten asuinalueiden rakentuessa. Lisäksi kirja kertoo osaltaan hyvin myös laajemmasta muutoksesta, joka on tapahtunut kaupunkimme kehittämisessä: Helsinkiä kehitetään nyt alueiden yksilöllisyyden, avarakatseisuuden ja uusien, ennen kokeilemattomien, omaleimaisten keinojen ehdoilla. Aikaisemmin tavoitteeksi asetettiin ennen kaikkea eri alueiden yhtenäisyys ja jo entuudestaan tutut tavat.

Hyvänä esimerkkinä omaleimaisuuden ja uudenlaisen, rajojakin rikkovan, suunnittelun esiin noususta ovat lukuisat suunnittelukilpailut. Kilpailuja nimittäin toteutetaan todella monia uusia kaava-alueita silmällä pitäen. Kilpailut eivät pidä sisällään pelkkiä kaavoitukseen suoraan sisällytettäviä suunnitelmia, vaan myös kokonaisten uusien rakentamistyylien etsimistä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on juuri päättynyt Helsinki Townhouse-kilpailu.

Uusien kaava-alueiden suunnittelussa näkyy myös selvästi Kaupunkisuunnitteluviraston nuoremman polven suunnittelijoiden näkemys sekä kansainväliset vaikutteet. Tilaa tosin olisi vieläkin useammalle kansainväliselle projektille, vaikka Katajanokan hotellihanke ei toteutunutkaan. Helsingin usein hienoimpina pidetyt alueet, kuten esimerkiksi Esplanadien alue, ovat syntyneet nimenomaan aikakausilla, jolloin kansainvälinen vaikutus on ollut Helsingissä poikkeuksellisen voimakas.

Uusi julkaisu jatkaa hienosti avointa ja mielenkiintoa herättävää viestintää Helsingin kehittämisestä, jota jo vuotuiset kaavoituskatsaukset sekä Laiturin infopiste ovat toteuttaneet. Vaikka havainnekuvat ovatkin lähes poikkeuksetta epärealistisen hohdokkaita on tämän julkaisun perusteella kaikille toivottavasti selvää, että kyseessä on ainakin yritys toteuttaa Helsinkiin todella ainutlaatuisia ja omaleimaisia uusia asuinalueita. Tällaiset suunnitelmat kertovat myös osaltaan hyvin siitä, miksi Helsingki todella ansaitsee World Design Capital 2012 nimityksen.

Ainoa riski uusien alueiden osalta liittyy kaupungin taloustilanteeseen. Mikäli Helsinki ei kykene etsimään tehokkuutta palveluntuotannossa ja tätä kautta tasapainottamaan budjettitaloutta, joudumme varmasti lykkäämään investointeja uusiin asuinalueisiin. Pahimmassa tapauksessa joudumme tinkimään pysyvästi uusien alueiden toteuttamisesta korkealuokkaisten suunnitelmien mukaisina tai pohtimaan esimerkiksi tärkeitä joukkoliikenneinvestointeja näillä alueilla uudelleen. Tämä ei ole sen enempää nykyisten kuin tulevienkaan Helsinkiläisten etu.

Helsingin painopisteenä on vuoden 2010 budjetissa sekä vuoden 2011 raamipäätöksessä, aivan oikein, ollut vanhusten hoivapalveluissa rakenteen kehittäminen laitosvaltaisista raskaista hoivapalveluista kohti kevyempiä hoivapalveluita sekä kotihoitoa. Kotihoitoon panostamisen tavoitteena on ollut se, että vanhukselle mahdollistettaisiin mahdollisimman pitkälle hyvä ja turvallinen elämä omassa kodissa.

Kuitenkin Helsingin kotihoidon palveluntuotannon tehokkuus on saanut vähemmän huomiota.

Kotihoidossa olennaisena tehokkuuden mittarina voidaan pitää työntekijöiden asiakkaiden luona viettämää, tuottavaa työaikaa. Helsingin kaupungin kotihoitokokeilun väliraportin (s.59) mukaan vuonna 2007 Helsingin kaupungin kotihoitotyössä työntekijän työajasta 44 % oli ns. välitöntä työaikaa, eli vanhuksen luona vietettyä aikaa. Välittömän työajan osuus oli laskenut aikaisemmasta noin 50%sta.

Tampereella Kotihoidon tuottavuutta ja laatua haluttiin vertailla myös yli eri palveluntuottajien ja tietyt yksittäiset kotihoidon alueet päätettiin antaa kilpailutuksen kautta pilottiprojektin (Kotitori-hanke) muodossa yksityisten palveluntuottajien hoitamiksi. Ulkoistukset toteutettiin väestövastuuperiaatteella. Hyvin pian ulkoistusten jälkeen kotihoidon työntekijöiden välittömän työajan osuus nousi ulkoistetuilla alueilla jopa 70 %iin aiemmasta noin 50 %sta. Osa tästä tuottavuuden noususta näkyi Tampereen kaupungille alhaisempina palveluntuotannon kustannuksina. Asiakastyytyväisyydessä tai palvelun laadussa ei havaittu merkittävää eroja kaupungin omaan toimintaan verrattuna.

Helsingin kaupungin kotihoidossa ei ole systemaattisesti arvioitu eri palveluntuotannon mahdollisuuksia.

Myös Helsingissä pitäisi selvittää mahdollisuudet kotihoidon palveluntuotannon tehostamiseen ja parhaiden käytäntöjen monistamiseen ilman, että palveluntuotannon laatu kärsii. Teinkin tähän asiaan liittyen valtuustoaloitteen kevätkauden viimeisessä valtuuston kokouksessa.