Omasta mielestä on hyvä, että Yliopistonkatua ollaan saamassa kokonaan kävelykaduksi. Lisäksi toivon, että keskustakortteleiden/torikortteleiden elävöittäminen ja sen yhteydessä yksityisautojen poistuminen kaupunkikortteleiden ympäriltä toteutuu mahdollisimman pian haastavasta taloustilanteesta huolimatta. Toivon, että kevyen liikenteen ja ihmisten lisääntyessä myös yritysten ja kaupunkikulttuurin moninaisuus ja määrä kasvavat näillä alueilla.

Tavoitteena tulee olla kävely- ja pyöräilykeskustan laajentaminen ja tämä pitää  toteuttaa keskustan elinvoimaisuutta mahdollisimman vahvasti tukien. Tavoitteena tulee olla se, että liikeyritykset ja kaupunkikulttuuri lisääntyvät, eivät vähene. Myös autoilla liikkumisen tarve tulee huomioida, vaikka meidän pitääkin kannustaa yksityisautoilun vähentämiseen.

Minun mielestäni autojen keskustatunneli tulee toteuttaa, jotta läpikulkuliikenteen väylä Helsingissä säilyy ja myös pakollinen autoilu kaupungin läpi olisi sujuvaa. Tunneli voisi olla maksullinen, sillä investointi on suuri ja tätä kautta turha autoilu keskustaan ja tunnelin läpi vähenee. Keskustatunnelin rakentamisen yhteydessä Helsingin tulee laajentaa kevyen liikenteen keskusta ainakin Esplanadien alueille ja Unioninkadun päätyosaan. Olisi upeaa, jos kaupungissamme olisi Esplanadien kaltainen kävely- ja pyöräilypromenadi, jonka varrella yritykset menestyisivät ja kulttuuri kukoistaisi.

Johtavien kuntapoliitikkojen rooli yhden markkinoilla toimivan kauppaketjun ylimmässä hallinnossa on ongelmallinen. Vieläpä kun yritys ei ole sidoksissa kaupunkiin (kuten esim. energiayhtiöt usein) omistuksen kautta ja päivittäiskaupan saamien liiketilojen merkitys on kiistämättä todella suuri tekijä kaupan menestyksessä.

Vaikka suoria väärinkäytöksiä ei voitaisikaan osoittaa syntyneen on kuitenkin melko selvää, että poliitikon side ja suhtautuminen yhtiöön jonka hallinnossa hän itse toimii muuttuu ajan kanssa. Hetken kuluttua omaa puolueellisuuttaan tai puolueettomuuttaan voi olla vaikeaa arvioida. Lisäksi voidaan katsoa asiaa yhtiön näkökulmasta: HOK-Elannon edustajiston ja hallintoneuvoston jäsenten tuleekin edistää yrityksen asiaa. Olisi erikoista ajatella, että yhtiöllä olisi edustajisto tai hallintoneuvosto joka ei pyrkisi kaikin tavoin edistämään yhtiön etua.

Voidaankin pohtia mikä poliitikkoja oikein vetää HOK-Elannon hallintoon vaaleista toisiin, kun kaksoisrooli väistämättä näyttää erikoiselta? Syitä voi itse politiikassa mukana olevana nähdä oikeastaan kolme, joista useiden poliitikkojen kohdalla lienee kyse useampien yhdistelmästä:

1. Poliittisen uran kannalta vaaleissa ehdolla olo on tärkeää, kun tunnettuus nousee ja naama pysyy mielessä. Vaaleista sen riippumatta.

2. HOK-Elannon edustajistossa/hallintoneuvostossa toimiminen vaatii vähän työtä ja tarjoaa mukavat taloudelliset edut niin alennusten kuin kokouspalkkioidenkin muodossa.

3. Aito kiinnostus yrityksen liiketoimintaa, sen edistämistä ja yhtiön hallintoa kohtaan.

Mitä suuremmassa roolissa syyt 1. ja 2. ovat poliitikon hakeutumiselle HOK-Elannon hallintoon intoon, sitä heikompia edustajiston/hallintoneuvoston jäseniä he ovat yhtiön näkökulmasta. Mitä suuremmassa roolissa taas syy 3. on sitä enemmän herää epäilyksiä kuntapoliitikon jääviydestä ja tasapuolisuudesta eri toimijoita kohtaan.

Mielestäni kaksoisrooli aiheuttaa kuitenkin niin suuria kysymyksiä ja epäilyksiä, että puolueiden kannattaisi harkita yhteistä sopimusta HOK-Elannon vaaleista vetäytymiselle.

Ja vielä loppukaneettina, vaikka tämä ei liene kirjoituksen lukijalle yllätys: Itse en toimi HOK-Elannon hallinnossa.

Kokoomuslaisten teltta Töölönlahdella suorastaan kuhisi kiinnostuneita ja sain keskustella monen kanssa mm. siitä, miten tärkeää olisi saada Suomeen vihdoin sukupuolineutraali avioliittolaki. Iloisena saatoin todeta, että Kokoomuksen puoluekokouksen hyväksyttyä asiaa koskevan aloitteen asia löytynee Kokoomuksen hallitusohjelmatavoitteista.

Kuvia tapahtumasta täällä.

Tähän saakka vakaus- ja kasvusopimus on ollut ikään kuin harras toive, jonka kaikki ovat toisilleen halunneet esittää, mutta rikkomuksesta ei ole seurannut rangaistusta. USA:sta alkaneen talouskriisin myllertäessä ei yksittäisellä jäsenmaalla ole näin ollen ollut kannustimia tai etenkään pakotteita lähteä korjaamaan budjettivajetta sopimuksen raameihin, kun riskinä on ollut kriisin syveneminen. Unionin ja euroalueen yhden valuutan vakaus on peittänyt alleen yksittäiset kriminaalit.  Kreikan esimerkki osoittaa, mitä on tapahtunut kun raja on tullut vastaan vajeen kasvaessa tarpeeksi suureksi vaikuttamaan koko alueen vakauteen.

Laajasti voidaan sanoa, että rahapolitiikan ja finanssipolitiikan erottaminen toisistaan on peräpeiliin katsottuna ollut syypää Kreikan kriisiin. Älkäämme kuitenkaan kriisiä arvioidessamme unohtako, miten paljon hyvää yhteinen rahapolitiikka on saanut aikaan kaupan, taloudellisen vakauden ja euroopan sisämarkkinoiden saralla ennen nykyisiä ongelmia. Koko kone on ollut menestys, joskin ensimmäiseen versioon on jäänyt valuvikoja.

Olli Rehnin johdolla EU näyttäisi ottavan systemaattisen askeleen suuntaan, jossa vakaus- ja kasvusopimus on muutakin kuin harras toive. Pidättämällä yli varojensa elävien EU-maiden saamaa EU-rahoitusta, kuten maataloustukia, ohjaisi EU hyvin konkreettisesti jäsenmaita ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. Jo pelkkä uhka tukien menetyksistä ohjaisi jäsenmaita suhtautumaan vakaus- ja kasvusopimuksen budjettivelvoitteisiin aivan erilaisella vakavuudella kuin tähän saakka. Jotta uhka näyttäytyisi todellisena, tulisi kuitenkin jäsenmaiden tuen sanktioille olla mahdollisimman vahvaa. Yksittäiset maatalouden harjoittajat eivät tietenkään saa kärsiä tukien menetyksestä, kuten komissio esityksissään toteaa.

On hienoa, että EU on taloupolitiikassaan ottamassa konkreettisia askeleita valuvikaisen järjestelmän korjaamiseksi. On myös hienoa, että tämä tapahtuu suomalaisen talouskomissaarin johdolla.

Toivottavasti jäsenmaat ymmärtävät EU:n kokonaisedun nurkkakuntaiseen omaan napaan tuijottamisen sijaan. Joka tapauksessa Rehn joutuu perustelemaan järkeviä linjauksiaan myös oman puolueensa uudelle pääministerille. Ex-pääministeri Vanhanen kun vielä kesäkuun EU-huippukokouksessa tähdensi, ettei EU:n maataloustukien (jotka muodostavat noin puolet unionin budjetista) pidättäminen tule sanktiovalikoimassa kysymykseen.

Kirja kuvaa hyvin sitä, miten suuri muutos Helsingissä tapahtuu tulevina vuosina uusien merellisten asuinalueiden rakentuessa. Lisäksi kirja kertoo osaltaan hyvin myös laajemmasta muutoksesta, joka on tapahtunut kaupunkimme kehittämisessä: Helsinkiä kehitetään nyt alueiden yksilöllisyyden, avarakatseisuuden ja uusien, ennen kokeilemattomien, omaleimaisten keinojen ehdoilla. Aikaisemmin tavoitteeksi asetettiin ennen kaikkea eri alueiden yhtenäisyys ja jo entuudestaan tutut tavat.

Hyvänä esimerkkinä omaleimaisuuden ja uudenlaisen, rajojakin rikkovan, suunnittelun esiin noususta ovat lukuisat suunnittelukilpailut. Kilpailuja nimittäin toteutetaan todella monia uusia kaava-alueita silmällä pitäen. Kilpailut eivät pidä sisällään pelkkiä kaavoitukseen suoraan sisällytettäviä suunnitelmia, vaan myös kokonaisten uusien rakentamistyylien etsimistä. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta on juuri päättynyt Helsinki Townhouse-kilpailu.

Uusien kaava-alueiden suunnittelussa näkyy myös selvästi Kaupunkisuunnitteluviraston nuoremman polven suunnittelijoiden näkemys sekä kansainväliset vaikutteet. Tilaa tosin olisi vieläkin useammalle kansainväliselle projektille, vaikka Katajanokan hotellihanke ei toteutunutkaan. Helsingin usein hienoimpina pidetyt alueet, kuten esimerkiksi Esplanadien alue, ovat syntyneet nimenomaan aikakausilla, jolloin kansainvälinen vaikutus on ollut Helsingissä poikkeuksellisen voimakas.

Uusi julkaisu jatkaa hienosti avointa ja mielenkiintoa herättävää viestintää Helsingin kehittämisestä, jota jo vuotuiset kaavoituskatsaukset sekä Laiturin infopiste ovat toteuttaneet. Vaikka havainnekuvat ovatkin lähes poikkeuksetta epärealistisen hohdokkaita on tämän julkaisun perusteella kaikille toivottavasti selvää, että kyseessä on ainakin yritys toteuttaa Helsinkiin todella ainutlaatuisia ja omaleimaisia uusia asuinalueita. Tällaiset suunnitelmat kertovat myös osaltaan hyvin siitä, miksi Helsingki todella ansaitsee World Design Capital 2012 nimityksen.

Ainoa riski uusien alueiden osalta liittyy kaupungin taloustilanteeseen. Mikäli Helsinki ei kykene etsimään tehokkuutta palveluntuotannossa ja tätä kautta tasapainottamaan budjettitaloutta, joudumme varmasti lykkäämään investointeja uusiin asuinalueisiin. Pahimmassa tapauksessa joudumme tinkimään pysyvästi uusien alueiden toteuttamisesta korkealuokkaisten suunnitelmien mukaisina tai pohtimaan esimerkiksi tärkeitä joukkoliikenneinvestointeja näillä alueilla uudelleen. Tämä ei ole sen enempää nykyisten kuin tulevienkaan Helsinkiläisten etu.

Helsingin painopisteenä on vuoden 2010 budjetissa sekä vuoden 2011 raamipäätöksessä, aivan oikein, ollut vanhusten hoivapalveluissa rakenteen kehittäminen laitosvaltaisista raskaista hoivapalveluista kohti kevyempiä hoivapalveluita sekä kotihoitoa. Kotihoitoon panostamisen tavoitteena on ollut se, että vanhukselle mahdollistettaisiin mahdollisimman pitkälle hyvä ja turvallinen elämä omassa kodissa.

Kuitenkin Helsingin kotihoidon palveluntuotannon tehokkuus on saanut vähemmän huomiota.

Kotihoidossa olennaisena tehokkuuden mittarina voidaan pitää työntekijöiden asiakkaiden luona viettämää, tuottavaa työaikaa. Helsingin kaupungin kotihoitokokeilun väliraportin (s.59) mukaan vuonna 2007 Helsingin kaupungin kotihoitotyössä työntekijän työajasta 44 % oli ns. välitöntä työaikaa, eli vanhuksen luona vietettyä aikaa. Välittömän työajan osuus oli laskenut aikaisemmasta noin 50%sta.

Tampereella Kotihoidon tuottavuutta ja laatua haluttiin vertailla myös yli eri palveluntuottajien ja tietyt yksittäiset kotihoidon alueet päätettiin antaa kilpailutuksen kautta pilottiprojektin (Kotitori-hanke) muodossa yksityisten palveluntuottajien hoitamiksi. Ulkoistukset toteutettiin väestövastuuperiaatteella. Hyvin pian ulkoistusten jälkeen kotihoidon työntekijöiden välittömän työajan osuus nousi ulkoistetuilla alueilla jopa 70 %iin aiemmasta noin 50 %sta. Osa tästä tuottavuuden noususta näkyi Tampereen kaupungille alhaisempina palveluntuotannon kustannuksina. Asiakastyytyväisyydessä tai palvelun laadussa ei havaittu merkittävää eroja kaupungin omaan toimintaan verrattuna.

Helsingin kaupungin kotihoidossa ei ole systemaattisesti arvioitu eri palveluntuotannon mahdollisuuksia.

Myös Helsingissä pitäisi selvittää mahdollisuudet kotihoidon palveluntuotannon tehostamiseen ja parhaiden käytäntöjen monistamiseen ilman, että palveluntuotannon laatu kärsii. Teinkin tähän asiaan liittyen valtuustoaloitteen kevätkauden viimeisessä valtuuston kokouksessa.

Lähtöajatus demareiden esitykselle on selvä ja täysin oikea: Helsingin seudulla kaivattaisiin nykyistä vahvemmin yhtenäistä ja alueen kokonaisedun huomioivaa päätöksentekoa esimerkiksi liikenteen ja asumisen ratkaisuista päätettäessä. Nykyinen kuntien välinen kilpailu ja nurkkakuntainen päätöksenteko ei kokonaisetua huomioi.

Kuitenkin olennaisin huomio esitystä arvioitaessa on se, että sen mukaan mistään nykyisistä hallinnon tai päätöksenteon tasoista ei luovuttaisi. Demarit siis esittävät jälleen yhtä lisäpalikkaa muutenkin todella monimutkaiseen ja ristivetoiseen Helsingin seudun kuntien hallintoverkkoon.

Tällä hetkellä Helsingin seudulla toimii 16 erillistä kunnallishallintoa. Lisäksi jo pelkällä pk-seudulla toimii valtava joukko erilaisia poikkikunnallisia yhteistyörakenteita. Edelleen ylikunnallisia kuntayhtymiä, yhtiöitä ja liikelaitoksia on rakennettu kymmenittäin. Näiden piirissä on järjestetty esimerkiksi erikoissairaanhoito, jätehuolto, vesihuolto sekä joukkoliikenteen operointi. Kaikilla näillä yksiköillä on oma erillinen hallintonsa, mutta lähes aina merkittävät päätökset vaativat kunnallisen päätöksenteon kussakin kunnassa erikseen.

Voi helposti hallintoa seuraamalla todeta, että Helsingin seudun hallinnon ja hallinnan verkko on varsin monitasoinen, tehoton sekä sisäisesti usein ristivetoinen. Pk-seudun hallinnosta kirjoitinkin jo aikaisemminkin Toivo-ajatuspajan raporttiin (s. 61).

Vaikka demareiden diagnoosi on oikea, on lääke siis täysin päinvastainen kuin mitä resepti määrää. Todellisuudessa meidän tulisi vähentää päätöksenteon tasoja sekä tehostaa hallintoa jo taloudellisenkin tehokkuuden näkökulmasta lisäysten sijaan.

Tehokkaampaan malliin päästäisiin helpoimmin kuntaliitoksella pk-seudun kuntien (Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen) kesken ja purkamalla merkittävä osa nykyisistä ylikunnallisista kuntayhtymistä. Uuteen metropoliin voisimme sitten perustaa tarvittaessa kevyet kaupunginosavaltuustot (esim. Tapiola, Töölö, Haaga jne.) jotka päättäisivät kaupunginvaltuuston antamissa raameissa esim. päivähoidon ja opetuksen järjestämisestä alueellaan. Näiden jäsenistä äänestettäisiin kuntavaalien yhteydessä, jolloin myös lähidemokratia vahvistuisi.

Suunnitteluperiaatteita käsiteltiin kaupunkisuunnittelulautakunnassa ensimmäisen kerran toukokuussa 2010. Tällöin suunnitteluperiaatteet kuitenkin palautettiin esityksestäni valmisteluun siten, että kaavan mahdollistamaa kerrosalaa korotetaan noin 20 % viraston alkuperäisestä esityksestä (korotus vastaa noin Finlandiatalon kerrosalaa).

Palautusesitys meni lautakunnassa yksimielisesti läpi, sillä koko lautakunta näki tärkeänä mahdollistaa paikalle tarpeeksi suuren mittakaavan urbaanin keskuksen. Kaavahan sijaitsee julkisen liikenteen yhteyksien risteyskohdassa, aivan eteläiseen Pasilaan kohoavien näyttävien tornitalojen alueen pohjoispuolella.

On hienoa, että osana valmistelua myös kaupunkilaiset pääsevät sanomaan suunnitelmista mielipiteensä. On myös upeaa, että näin merkittävälle paikalle varsinainen suunnitelma toteutetaan kansainvälisen suunnittelukilpailun kautta. Toivokaamme vain, että kansainvälisesti kovatasoiset arkkitehdit ja rakentajat kilpailusta innostuvat.

Suunnitteluperiaatteet luovat siis vain raamin, jonka puitteissa varsinainen kilpailu käydään. Muuten periaatteet alkavat mielestäni olla kerrosalan korotuksen jälkeen kohdallaan, mutta yksi muutos on allekirjoittaneelta niihin vielä tulossa: Suunnitelmia ei tule tässä vaiheessa rajoittaa korkeudeltaan tiukasti Länsi-Pasilan ja Itä-Pasilan harjakorkeuteen.

Mielestäni meidän pitää mahdollistaa suunnittelijoiden vapaus suunnitella näyttävää rakentamista tälle keskeiselle paikalle, vaikka se ajoittain kohoaisikin korkeammalle kuin Pasilan kerrostalot nykyään. Ei pidä myöskään unohtaa, että aivan tämän kaava-alueen eteläpuolelle rakentuu asuinalue, jonka korkeimmat huiput nousevat yli sadan metrin korkeuteen.

Suomen kokonaismaanpuolustuksen selkäranka on tänä päivänä yhteistyö yli viranomais- ja sektorirajojen. Yhteiskunta voi valmistautua erilaisiin kriisitilanteisiin, joihin tänä päivänä mahdollisten sotilaallisten konfliktien lisäksi lukeutuvat esimerkiksi ympäristökatastrofit, terrori-iskut ja tietoverkoissa tapahtuvat hyökkäykset, vain saamalla erilaiset organisaatiot ja tahot kaikki kantamaan kortensa kekoon.

Kurssilla käydyt keskustelut vakuuttivat siitä, että yhteistyöhön on erityistilanteissa valmius ja tahtoa. Monia suunnitelmia ja yhteistyömalleja on luotu, paitsi julkisen sektorin organisaatioiden, myös yksityisen sektorin yritysten ja kolmannen sektorin järjestöjen välille. Esimerkiksi huoltovarmuuskeskuksen toiminta tiiviissä yhteistyössä yksityisen sektorin kanssa PPP-mallien kautta vakuutti siitä, että yhteistyö voi todella olla hedelmällistä ja johtaa tehokkaaseen toimintaan.

Keskellä viikkoa aloin kuitenkin ajatella sitä, miksi yhteistyö yli organisaatiorajojen rajoittui vain kriisitilanteisiin valmistautumiseen? Emmekö voisi pohtia normaaliolojenkin aikana hyviä yhteistyömalleja avoimin mielin vaikuttavuuden ja taloudellisen tehokkuuden löytämiseksi?

Valitettavasti tähän saakka yhteistyö normaalioloissa, niin julkisen sektorin linjaorganisaatioiden välillä kuin yli sektorirajojenkin, on ollut vaikeampaa. Puhuttaessa huoltovarmuudesta tai kriiseistä, jotka tuntuvat tarpeeksi kaukaisilta, voimme irrottautua tämän päivän raja-aidoista ja katsoa asioita oman näkökulmamme ulkopuolelta. Kuitenkin keskustelun tullessa lähemmäs tätä päivää ja omaa toimintakenttäämme raja-aidat yhtäkkiä kohoavat ja näkökulmamme kapenee.

Suomen väestön ikääntyessä ja huoltosuhteen heikentyessä julkisen sektorin palveluntuotantomme on ennennäkemättömien haasteiden edessä. Asiaa ei suinkaan helpota se, että olemme vasta toipumassa syvästä lamasta emmekä ole vielä kyenneet edes aloittamaan laman jälkeen väistämätöntä julkisen talouden tasapainottamista.

Uskonkin, että miettimällä esimerkiksi matalasta tuottavuudesta kärsivää julkista palveluntuotantoa tai julkisten investointihankkeiden toteutusta yli organisaatio- ja sektorirajojen avoimin mielin, voisimme päästä parempiin lopputuloksiin pienemmillä resursseilla. Jos kerran kriisitilanteisiin varautumisessa avointa yhteistyötä pidetään ehdottomana edellytyksenä hyville lopputuloksille, miten miksi rakentava yhteistyö normaalioloissa on useammin poikkeus kuin sääntö?